30. maaliskuuta 2012

Nätit tytöt ei tee heviä

Kävin tossa talvemmalla semmosen ruotsalaisen Amaranthe-nimisen bändin keikalla. Ne soittaa metallia ja niillä on tarttuvat poppiskompit ja niiden laulaja on tosi kaunis ja se ei oo vakavastiotettavaa.

Oon pari viikkoa kuunnellut Skrillexiä. Tykkään siitä muttei se oikein käy. Skrillex on paskaa eikä vakavastiotettavaa.

Mä en mielellään kerro mieltymyksistäni tai puhu mulle tärkeistä asioista. Pelkään tyrmäystä enkä kestä sitä, kun toinen istuu vieressä ja sanoo että perustele perustele perustele kyllähän nyt perusteluja pitää olla!

Ei mun tarvi perustella sulle mitään.

Mä tykkään joistain asioista ja joistain en. Se on vaan hankalaa, koska ainoastaa jotkut tykkäämiset saa kertoa, toisia ei. Amaranthesta ei pitäis tykätä, pitäis kuunnella oikeaa metallia ja oikeita bändejä. Led Zeppelinistä pitäis tykätä, ei sais kertoa että tietää vaan ne kolme biisiä, ne kuuluisimmat. Ei sais sanoa että ne pitkät ja maailmaa muuttaneet kitarasoolot on vaan aika tylsiä. Koska se on oikeeta musiikkia tärkeää musiikkia!

Ymmärrän kyllä, että jotkut bändit muutti maailmaa. Ymmärrän sen, miten ne uskalsi ja teki jotain, mitä kukaan muu ei ollut aiemmin, miten ne muutti elämiä, miten ne on antanu paljon myös sellaisia asioita, joista nytkin pidän, joita pidän itsestäänselvyytenä. Ymmärrän sen ja arvostan sitä. Mutten mä jaksa kuunnella, en aina.

En oikein kestä sitä, kun asioita pitää pohtia, kun niitä täytyy kääntää ja vääntää ja arvottaa ja onko tämä nyt sitä ja mitä tämä on ja onko ja eikö ja onko tarpeeksi. Tässä on teille Wikipediasta heavymetallin alalajeja:


Voin kertoa, että tunnistan noista ehkä viisi. Ehkä.

En kestä sitä, että musiikin pitää olla jotain, että sitä voi kuunnella. Että sen täytyy sopia johonkin, olla tarpeeks hienoa ja ei-kaupallista ja jotain, mitä se jokin on?

Miksi niin monet mun kuuntelemat bändit on muiden mielestä paskaa? Miksi se täytyy kertoa, että joku on paskaa? En minäkään tule sun kotiin haukkumaan sun levyhyllyä, vaikka se oliskin mun mielestä täynnä kuraa. Mun yks kaveri kuuntelee iskelmää ja en tajua miten se jaksaa maailman hirveintä ja keski-ikästä ja ei se sitä muuta se nauttii siitä. Ei se kuulu mulle, ei mitenkään.

Kuunnelkoon. Kuunnelkoon kaikki sitä, mitä haluaa.

29. maaliskuuta 2012

Hirveän kiltti ja vihainen

Mä pidän ihmisistä. Paitsi nyt. Nyt kun en oikein kestä niitä.

Mun tekee mieli erakoitua. Se tuntuu erikoiselta, koska mä pidän ihmisistä ja oon tosi huono olemaan yksin. Kun oon yksin, alan kaivata tekemistä ja sitä, että joku soittais. Nyt oon vaan jotenkin aivan täynnä sitä: täynnä sitä omaa korrektiuttani ja sitä, miten mun täytyy olla aina niin paskantärkee ja ymmärtävä ja empaattinen ja miten täytyy kommunikoida kauniisti, koko ajan.

Oon havahtunu huomaamaan, ettei mulle oo olemassa mitään välivaihetta kiltin ja raivoavan välillä. Ei oo olemassa väittelyitä, joita en kokis riitelemiseksi. Ei oo olemassa sitä, että sanois rumasti ja pyytäis sitten anteeks. Mieluummin en sano mitään. En sano, miten oon kurkkuani myöten täynnä.

Inhoan konfliktia. Inhoan ja inhoan.
Inhoan sitä, miten oon niin täynnä ihmisiä, niiden pieniä epätäydellisyyksiä. Miten mikään ei mee multa ohi, miten huomaan jokaisen pienen eleen ja käytösmallin ja inhoan niitä ja kun toinen puhuu mulle, ajattelen että mitä sä musta haluat.
Inhoan sitä, miten mun empatiakyky on jatkuvasti nolla: mua ei jaksa kiinnostaa kenenkään muun vaikeudet, en jaksa  keskittyä kuuntelemiseen tai lohduttamiseen.

Inhoan sitä, miten tekee mieli läpsiä.

Yks päivä tulin vessasta ja löin yhtä miestä vahingossa ovella. Se oli mun vika, kokonaan. Toivon, ettei se sattunut, ei varmaan. Se mies naurahti ja pyysi anteeks ja mun teki mieli vaan huutaa haista vittu haista vittu haista SINÄ VITTU 

Semmoista se on, kun on joko hirveän kiltti tai hirveän vihainen. Sitä harmaata aluetta ei oo, paitsi silloin, kun puhun niistä tuntemuksista jonkun kanssa. Silloin ne asettuu perspektiiviin, saa jonkun muodon. Silloin ymmärrän, miks toimin niin kuin toimin ja että oon vihainen ja ei se haittaa, sitten voi sanoa että mulla on nyt huono päivä.
Ja viikko.
Ja kuukausi.

Miten kukaan jaksaa ymmärtää ketään muuta, kenenkään muun vaikeita tunteita?
Miten mä jaksaisin ymmärtää mua?


27. maaliskuuta 2012

Inspiraatioteksti: Parisuhteen kalajutut, tai: Naiset jotka valehtelevat miehille lily.fissä


"3. “I've slept with X number of guys.”
No niin, ja taas puhutaan matematiikkaa, tätä ainaista panojen määrää. (Olen kirjoittanut tästäkin aiheesta aiemmin.) Tässä väitetään jälleen kerran, että naiset häpeävät aina partneriensa määrää, tai ainakin heidän pitäisi sitä hävetä. Mutta miksi ihmeessä pitäisi? Saisinko minä nyt jumalauta kerrankin olla onnellinen kokemuksistani (nauttia niistä hyvistä ja muistella niitä huonoja, oppien niistä samalla enemmän siitä mitä seksiltä haluan ja mitä en), ilman että kukaan muu niihin puuttuu?

En ehkä jaksa paasata aiheesta sen enempää, sillä kaikki tietävät jo mitä mieltä minä olen: numerossasi ei ole mitään hävettävää, oli se sitten yksi taikka sata. Siitä ei tarvitse valehdella (ei sitä tosin tarvitse kertoakaan, jos ei halua), eikä siitä tarvitse vähentää tai siihen lisätä. Piste.

4. “Yeah, that was GREAT. I totally got off.”
Miksi ihmeessä valehtelisin seksin olleen tosi hyvää, jos se ei sitä ollut? Sillä tavalla ei ainakaan tule seuraavalla kerralla saamaan mitään parempaa. (Vieläkö muistatteko feikkauskeskustelun?) Tämä kohta antaa ymmärtää, että naisten pitäisi aina jotenkin miesten itsetuntoa hyväilläkseen vakuuttaa, että kyllä oli hyvää kyytiä, oijoi, koskaan en oo parempaa saanu! Miksemme me saisi vaatia nautintoa siinä missä miehetkin?"

25. maaliskuuta 2012

Haaste: 7 random-faktaa

1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän tunnustuksen
Punamustaa

2. Kirjoita 7 random-faktaa itsestäsi.

* Mua jännittää tosi paljon kertoa asioita itsestäni, koska pelkään, että siitä seuraa jotain. Tykkään netistä mut samalla pelkään sen voimaa ja sitä, mitä siitä vois seurata.

* Sain tän blogitunnustuksen sillai, että lueskelin kaverin saamaa samanlaista tunnustusta ja mietin, että olispa hauskaa, jos joskus saisin tällaisen tunnustuksen. Sit *pops* parin tunnin päästä sain. Kun niin käy, aattelen, että universumi varmaan antaa meille kivoi asioita lahjaks joskus, jotenkin.

* En halua perustella mielipiteitäni. Osittain se johtuu siitä, että koen kaikenlaiset väittelyt riitatilanteiksi, vaikkei ne ole. Tiedostan myös sen, ettei ne ole, muttei se muuta sitä tunnetta.

* Just tällä hetkellä mun elämässä mua väsyttää ja uuvuttaa ihmiset, jotka haluaa musta jotain, tai pikemminkin aiheuttaa mulle sen tunteen, että ne haluaa jotain tai niillä on joku salainen vaikutin taustalla. Kun näin käy, välttelen keskusteluja niiden kanssa. Luulen, että ne kyl huomaa.

* Suosikkivuodenaikani on kevät.

* Koen hyödyttömänä sellaisen, että ihminen ei kuuntele musiikkilajia X koska kuuntelee jo musiikkilajia Y. Että asiat jotenkin sulkee toisensa pois. Musta on kivaa tutustua kaikenlaisiin erikoisiin, uusiin bändeihin; jos ne on huonoja, niin eihän mun tartte niiden levyjä ostaa ja alkaa superfaniksi. Voin vaan sanoa että "kiitos" ja jatkaa matkaa.

* Musta tuntuu että me ollaan kaikki paljon vapaampia kuin mitä uskotellaan itsellemme. En mä voi koska ikä ulkonäkö koulu häpeä kaikki. On olemassa kaikenlaisii syitä sille, miksei jotain voi tehdä; esimerkiks se, ettei oo rahaa, on tosi "fyysinen" syy, erilainen kuin vaikka ujous. Koen ahdistaviks sellaiset syyt, joissa vedotaan siihen häpeätekijään, koen ahdistavaks sen, että itekin teen sitä: en minä nyt voi kun noi kattoo.

3. Lahjoita tämä tunnustus 15:lle blogille/bloggaajalle.
Annan tän kaikille mun lukijoille. Teitä on kyllä 41, mutta saan varmaan antaa enemmänkin tunnustuksia jos haluan. Miks joku tulis surulliseks siitä että palkintoja on enemmän?

Ois superia, jos kävisitte linkittämässä tän postauksen kommentteihin linkin niihin faktoihin, jotka annoitte!

21. maaliskuuta 2012

Kierrätän itsen kautta

Usein oon huomannu, että ihminen luulee mun tarkottavan yhtä, kun tarkotan toista. Tai että saan viestin joka on musta ihan ok, ja kun näytän sen jollekin toiselle, sen mielestä se onkin tyly. Kutsun tätä itsen kautta kierrättämiseks.

Mun on pakko kierrättää maailma itseni kautta koska tiedän, etten oo maailma. Mulla on rajat ja ymmärrän, missä "mä alan" ja "toi muu" loppuu. Siks pitäis aina muistaa, että kaikki mun havainnot on mun. Mun sävyttämiä ja tekemiä. Mun aiemman elämän kuvaamia.

Tunnen paljon ihmisiä, jotka tykkää analysoida sitä, miten joku sanoi tai kirjoitti jotain, miten joku katsoi niitä. Musta on jännittävää, miten mulle tutut ihmiset hakee piilomerkityksiä ja pienii vivahteita muiden tekemisistä, sellaisia vivahteita, joita mä en edes tajua. Sen viestin sävy oli negatiivinen. Se katsoi mua silleen oudosti. Se tuhahti silleen. Se on kuitenkin kokenut sillä alalla. Sitä varmaan huvitti mun toilailut.

Oman kokemukseni mukaan ihmiset ei usein tietoisesti harrasta piilomerkityksiä. Tai sitten oon niin huono huomaamaan niitä että multa menee kaikki passiivisagrressiiviset viestit ohi. Asiat sanotaan usein niin, kuin ne on. Joskus ne vivahteet tai sävyt ei oo mitään muhun liittyvää. Ihmisellä voi olla huono päivä, tai sit se vaan kommunikoi eri tavalla kuin mihin mä oon tottunut. On myös sairauksia, jotka vaikuttaa kommunikointikykyyn.

Tunnen ihmisiä, jotka on pyytäneet multa anteeks viestiensä sävyä, koska ne viestit oli kirjoitettu kiireessä. Arvostan sellaista. Arvostan sitä, että ihminen sanoo suoraan, jos on kiire tai paha olo. Jos on jotain, minkä mä voisin ottaa, kierrättää itteni kautta ja tulkita vihaks mua kohtaan.

Oon yrittäny lopettaa ihmisten tulkitsemisen, sen vainoharhaisuuden, joka joskus aiemmin hallitsi mua aika paljon. Se, kun ajattelee, että kattooks joku nauroiko noi mulle puhuiko noi musta miks ne hiljeni kun saavuin.

Yleensä jonkun viestin saadessani ajattelen, että no, tää tyyppi vaan nyt kommunikoi noin. Siks ärsyynnyn helposti siitä, että ihmisen sanat tulkitaan vaikka sähköpostin perusteella ylpeiks, vittuileviks tai törkeiksi (tästä poislukien tietysti semmoiset suorat "oot huono ihminen kivaa jatkoa sulle vaan" -viestit). Kirjoitetun tekstin tulkitseminen on hankalaa, koska se ei sisällä mitään ilmeitä, painotuksia tai äänensävyä. Ihmiset kuulee kirjoitetun tekstin painot ja tauot päässään ihan eri tavoin.

Kuten monissa asioissa, luettaessakaan ei välttämättä oo olemassa mitään oikeaa tulkintaa, sun ajattelemaa ja tarkoittamaa tulkintaa, joka maagisesti siirtyis vastaanottajan päähän ja sais sen näkemään asian samalla tavalla.

Hyvin harvoin on olemassa mitään varmaa tulkintaa.

Siks koen, että pitäiskin 
kommunikoida lempeesti ja toista ajatellen.
Ja tulkita lempeesti.
Muita ajatellen.



19. maaliskuuta 2012

Noku en kehtaa


On yks semmone ilmaus, jota en kestä. Joka on musta maailman raivostuttavin. Se, kun joku ei kehtaa jotain.

Tiiän paljon asioita, joita ei kehdata. Ei kehtaa kysyä, ei kehtaa viitata,ei kehtaa sanoa, ei kehtaa tunnustaa että rikkoi, ei kehtaa pukeutua, ei kehtaa mennä yksin salille, ei kehtaa olla alasti, ei kehtaa soittaa, ei kehtaa väittää. En mä kehtaa.

Wikipedia sanoo kehtaamisesta seuraavaa:


Verbi

kehdata (73) (taivutus)
  1. uskaltaa ilman että hävettää


Uskaltaa ilman, että hävettää. Häpeäminen on toinen semmoinen juttu, jota mun mielestä harrastetaan usein ihan turhaan. Ihan turhaan oon itekin kokenu tuskaa ja ahdistunu semmoisten asioiden vuoksi, joita toiset ei edes huomaa.

Oon kokenu häpeää seuraavista asioista: kun kompastuu julkisella paikalla, kun kaataa jotain päälleen julkisella paikalla, kun ei osaa sanoo r-kirjainta ja opettaja kysyy jotain sanaa missä on r, kun pitää mennä tyttöjen pukkariin riisumaan, kun on kertonu jollekin jotain asioita humalassa ja ajattelee asiaa seuraavana päivänä, kun kävelee oppilasjoukon ohi koulun käytävällä ja ne hiljenee, kun pitää tunnilla tehdä jotain muiden edessä, kun lyö päänsä junan/bussin kattoon, kun ei osaa käyttää kuntosalilaitetta ja painii sen kanssa yksin, kun tekee typerän kirjoitusvirheen ja joku muu huomauttaa siitä, kun mokaa töissä, kun täytyy kysyä asiaa jota ei ite tiedä. Jätän tästä nyt pois myötähäpeä-termin, joka on ihan oma lukunsa.

Oon yrittäny lopettaa nolostelun. Sen, kun ei kehtaa. Kirjoitin aiemmin, miten opin lukiossa viittaamaan ja kysymään rohkeesti tunnilla. Se on auttanu. Se, miten suurin osa ihmisistä ei oo ilkeitä, eikä ne naura, jos kysyy. Ne vastaa ja kertoo.

Mitä enemmän kysyy, sitä vähemmän noloks se muuttuu. Se on erikoista: nykyisin saan itseni paljon nopeammin aukaisemaan suuni, jos joku vaikka käyttää termiä, jota en tunne. Ennen kysymistä on aina se hetki, kynnyshetki, jona miettii että miten se toinen reagoi, mitä se sanoo. Nauraako, kysyykö että enkö tosiaan tiedä?

Yleensä ei. Joskus kyllä.

Joskus vuosia ja vuosia sitten kaveri pyysi mua ostamaan sille yhden kirjan, kun se ei itse kehdannut. Kassalla myyjä kysyi, että haluanko pussin. Koska en tienny, oliko kaverilla laukku, huusin sille että HEI HALUAKSÄ PUSSIIN TÄN!

Kaveri meni maailman punaisimmaks. Myyjä laittoi kirjan pussiin.

Olisinhan mä voinut vaan pyytää pussin sanomatta mitään. Mutta ei. Huusin tahallani. Niin paljon mua ärsytti se, ettei ihminen kehtaa yhtä kirjaa ostaa. Kirjaa, jonka se haluaa lukea, jonka se haluaa omistaa. Miksei sitä voi ostaa ylpeänä, ottaa sitä hyllystä ja mennä kassalle ja sanoa että kyllä aivan just niin minä haluan tämän kirjan?

Nykysin oon lempeämpi. Yritän olla kommentoimatta mitään tai sanoa, et kyl se siitä ja kaikki menee hyvin ja kaikki on okei. Muistella, miltä se tuntu, kun hävetti mennä oppilaiden ohi käytävällä tai kun kompastuu ja toivoo ettei kukaan nähny eihän kukaan nähny.

Koska en mäkään oo aina kehdannu; vaikka nykyisin kehtaankin, se ei tarkoita, etten mä olis ollut ihan yhtä hukassa, ihan yhtä ahdistunut.

Koen ongelmalliseks sen, että kun pääsen yli jostain heikkoudesta, musta alkaa tuntua siltä että muidenkin pitäis päästä, mieluiten heti. Vaikkei se niin mene. Ei kaikki etene samaa vauhtia, eikä ketään voi työntää maaliin. Sinne pitää päästä ihan ite.

17. maaliskuuta 2012

Miks kaikki on nii HIRVEETÄ

Joskus ihmettelen, miks ylipäätään luen uutisia. Pidän usein uutistaukoa; silloin en ota päivän lehteä enkä käy uutissivuilla. Sitten kun taas aloitan, se iskee: maailmantuska.

Kaikki on nii huonosti. Ei helvetti että onkin. Kaikki on niin helvetin perseellään. Siis jos uskoo uutisia.

Lama tulee. Sulta lähtee työt, multa lähtee työt. Kreikka kaatuu. Euro kaatuu. Kohta ei oo rahaa kellään. Meret saastuu ja kalat kuolee ja silti on pakko ostaa ostaa ostaa ostaa pakko kuluttaa. Maailmanloppu! Salametsästäjät tappoi viimeisen sarvikuonon. Mummoja hakataan ja ryöstetään, mummoja, pieniä ja vanhoja ja harmaita! Ihmiset raiskaa lapsia eikä saa minkäänlaisia tuomioita, ota tosta 2000 euroa ja ikuinen trauma tuomari kiittää ja kuittaa.


Voitte lukea vaikka ton jutun. Jos siis haluatte. Mä en halua enää.

Joskus tekee mieli huutaa.

Aaaaaaaaaaaaarrrrrrrrrrrrrgggggggggggggggggggggggggggghhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhh

Luin Ann Heberleinin teosta Pieni kirja pahuudesta. Siinä etsitään syytä sille, miks jostakusta tulee paha; miksi joku murhaa, miksi joku tappaa, miten joku voi vangita oman lapsensa ja raiskata sitä ja pakottaa sen synnyttämään lapsia lapsia lapsia lapsia isin lapsia
Aaaaaaaaaaaaarrrrrrrrrrrrrgggggggggggggggggggggggggggghhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhh

Heberleinin mukaan nykyinen länsimainen oikeusjärjestelmä keskittyy tekijään ja sen arvioimiseen. Ootte tekin kuulleet siitä, mielentilatutkimuksista ja syyntakeellisuudesta ja siitä että oliko tää ihminen nyt järjissään kun puukotti toista. Heberleinin mukaan tässä katsantokannassa uhri on unohdettu: uhri on vaan joku, joka istuu sivussa ja seuraa, kun systeemi pohtii, onko paha jätkä oikeesti paha vai vaan jotenkin sekaisin.

Heberleinin mukaan on olemassa kulttuureja, joissa uhri saa kostaa. (Joissain on jopa pakko kostaa, mikä ei sekään kuulosta kauheen hyvältä vaihtoehdolta). Mä ymmärrän sen; ymmärrän sen kostamisen tarpeen. Kyllähän sitä voi jeesustella ja sanoa että "käännä toinen poski", jos ei oo itse kokenut. Jos ei tiedä.

Tarvitaanko kostoa? Tarvitaanko oikeus kostoon? Vai tarvitaanko hyvitystä; sitä, että joku oikeasti välittäis, että joku tärkeä henkilö puvussa ei tulis sun eteen ja sanois että sun itsetunnon ja -kunnioituksen arvo on noin 3000 euroa terveisin sinua palveleva oikeuslaitos?

En tunne yhtäkään ihmistä, jonka mielestä meidän oikeusjärjestelmä toimis oikeudenmukaisesti ja hyvin. Tai ainakaan kukaan ei oo tunnustanu. En tunne ketään, ketään, jonka mielestä uhrista todella välitetään, uhrille halutaan parasta, uhria kuunnellaan ja uhrille annetaan sitä, mitä se kaipaa. Ei: tärkeintä on selvittää, oliko tekijä järjissään, ja paljonko maksaa ihmisen viattomuus. Paljonko maksaa aivovamma tai hermovaurio tai työpaikka ahdistus itkeminen paniikkikohtaukset koko loppuelämäks terapia joukkoraiskaus insesti
Aaaaaaaaaaaaarrrrrrrrrrrrrgggggggggggggggggggggggggggghhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhh

Heberleinin teoksessa pohditaan, mikä tekee ihmisestä pahan. Onko pahaksi kuvailtu ihminen riivattu, onko sitä pahoinpidelty lapsena? Onko paha ihminen hirviö, ei-ihminen? 

Monien sivujen pohdinnasta sain itse vedettyä sen johtopäätöksen, ettei oo mitään kaavaa: kuka tahansa voi olla paha, kuka tahansa voi tehdä hirveyksiä, vaikka onkin tekijöitä, jotka tekee kaikenlaisiin karmeuksiin sortumisesta todennäköisempiä.

Kuka vaan voi tuhota sut. Kuka vaan. Sitten mennään oikeuteen ja kuus kuukautta ehdonalaista eläkää vapaina samassa maailmassa, sinä ja se, joka sut tuhosi.

Mä haluaisin tehdä tähän jonkun kaikki-on-hyvin -lopetuksen, mutten tiedä, kykenenkö. En tosiaan tiedä.

Kyllähän mä tiedän, että hyviä asioita tapahtuu, kyllä mä ymmärrän sen; kyllä mä tiedän, ettei uutiset ole kaikki, että ihmiset muuttuu, että ne välittää ja haluaa elää rauhassa ja ymmärtää ja tulla paremmiks, mutta hei katsotaan lehdestä ja tässä on sulle sota jalkaväkimiinoja raiskaus tappo murha kidutus ydinjäte saastuminen koulukiusaaja kännit itsemurha yliajo ryöstö varkaus juoppokuski pahoinpitely trauma pelko ahdistus huumausainerikos pedofiili petos kavallus työpaikkakiusaaja femakko persu Itämeri sukupuutto kasvihuoneilmiö nälänhätä kuolleet lapset kuolema kuolema kuolema kuolemA KUOLEMA KUOLEMA
Aaaaaaaaaaaaarrrrrrrrrrrrrgggggggggggggggggggggggggggghhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhh

Kun tätä lukee päivästä toiseen, omat hyvät teot tuntuu aika pieniltä. 
En ihmettele.

16. maaliskuuta 2012

Aattele mitä puhut (kielen merkitys)

Oon alkanu havahtua siihen, miten tärkeää on kommunikoida lempeesti. Valita sanansa "oikein". Koska on olemassa samantapasia sanoja, joilla on eri merkitys.

Kokeilkaa vaikka.

Hän on omituinen. / Hän on erikoinen.
Tää on hupsua. / Tää on naurettavaa.
Sun pitää... / Sä voisit...
Hänen takiaan... / Hänen ansiostaan...

Joskus vanhemman ikäluokan ihmiset ihmettelee, että miksei sitä n-sanaa saa enää käyttää. Sehän oli oppikirjoissakin silloin 1960-luvulla!

Mä ymmärrän pointin, mutta ymmärrän myös, että ajat on muuttuneet. Asioiden merkitykset muuttuu; ei ne pysy samoina, vaikka ne kirjoitetaan samalla lailla. Vaikka itse ei tarkottais sillä sanomallaan asialla mitään pahaa.





Tää kuva on Wikipediasta. Siinä on hindujen swastika.

"Hindulaisuudessa hakaristi symboloi äärettömän pyhää ja hyvää. Se on yksi Vishnun symboleista ja kuvaa auringon säteitä, joita ilman ei olisi elämää. Vishnu on hindulaisuudessa rakkautta ja elämää ylläpitävä jumala. Hakaristia käytetään yleisesti eri puolilla Intiaa koristamaan erilaisia asiota ja esineitä, kuten temppeleitä, alttareita, häitä ja muita juhlia, taidetta, uskonnollisia kirjoituksia, taloja, porttikäytäviä, sekä lahjoja ja leivonnaisia."

Teksti on myös Wikipediasta. Useimmille ei tosiaan tule ensimmäisenä mieleen pyhyys tai hyvyys, jos niille puhuu hakarististä. Hakaristi, vaikka onkin vuosituhansia vanha symboli, sai ihan uuden merkityksen natsi-Saksan vuoksi. Jos joku menee tatuoimaan hakaristin olkavarteensa, epäilen, ettei siitä tule ensimmäisenä mieleen hindulaisuus. Moni tatuoija ei varmaan suostuisi edes tekemään hakaristikuvaa. Itse asiassa hakaristin esitteleminen on lailla kielletty esimerkiksi Saksassa.

Asioiden ja sanojen merkitys muuttuu; ne laajenee ja kasvaa. Eri asiat merkitsee eri ihmisille aivan erilaisia asioita. Jos sä sanot yhdelle "sä oot höppänä", se pitää sitä söpönä; jos sanot saman toiselle, se loukkaantuu. Ai mä oon susta lapsellinen!

Aina ei oo mahdollisuutta kommunikoida korrektisti. Aina ei vaan ehdi, tai ei tajua. Joskus ihmiset suuttuu sellaisista asioista, joita ei itse olis tajunnutkaan. Mulle esimerkiksi tulee... Tällaisesta tekstistä... Edelleen mieleen... Että ihminen on masentunut. Koska noi pisteet merkitsee mulle väliä, taukoa. Hiljaisuutta. Sitä, kun ei oikein jaksa, kun haluaa jättää sen huokauksen verran tilaa sanojensa taakse. Jos ehdotan jotain ja ihminen vastaa "ok...", mulle tulee olo, että nyt se on pettynyt, se oliskin halunnut jotain muuta! Muttei se merkitse samaa kaikille; moni kirjoittaa niin ihan luonnostaan, koska on tottunut.

Kommunikoiminen on todella hienovaraista hommaa. Oon alkanut kiinnittää tosi paljon enemmän huomiota siihen, miten muotoilen lauseeni. Miten sanon jotain. Ja silti niitä tulee: väärinkäsityksiä. Nykysin kommunikoidaan tosi paljon kännyköiden ja mailien välityksellä, eikä niissä oo mukana eleitä tai katsekontaktia. Silloin loukkaantuu helpommin. Miksi se käytti tota sanaa, miksi se töksäyttelee noin? Se on varmaan vihainen. Vaikka "sillä" oli vaan kiire.

Kannattais aina kysyä, jos joku asia jää vaivaamaan. Jos se tuntuu epäselvältä. Omien johtopäätösten vetäminen pisteen tai viivan paikan perusteella on ongelmallista, koska sun johtopäätöksillä ei oo välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, mitä ihminen oikeasti tarkoitti tai halus sanoa. Sun kokemukset vaikuttaa sun tulkintaan ja mun kokemukset mun, joten kummankin kantsii olla varovainen sen tulkintansa kanssa.

Ja kysyä. Sitä varten sanat on olemassa.

13. maaliskuuta 2012

Inspiraatiotarina: Perceive beauty


Nähtyäni tän kuvan oon alkanut varmistaa, että pysähdyn aina hetkeks kuuntelemaan. Jos oon joka tapauksessa kävelyllä ei-mihinkään, niin mihin silloin on muka kiire?

10. maaliskuuta 2012

Kehu itseäs

Kehu itseäs.
Aika alkaa nyt.


9. maaliskuuta 2012

Normaali

En tunne yhtäkään normaalia ihmistä. Tunnen kyllä äänekkäitä, isoja, pieniä, vaaleita, tummia, musaintoilijoita, autoilijoita, älykköjä, runoilijoita, leffantekijöitä, postinkantajia, dramaatikkoja, vitsailijoita ja kaupan kassoja. Mut yhtään normaalia en tunne.

En oo koskaan tavannu normaalia ihmistä. Joo, oon tavannu tavallisen oloisia ihmisiä, mutta se tavallisuus katoaa; heti, jos pääsee ihmisen sisäpiiriin, sieltä aukeaa jotain, avautuu jotain. Paljastus. Salaisuus. Hieno teko. Jotain epätavallista.

En tunne ketään, joka tavoittelis "normaalia". Kaikki tuntuu pyrkivän siitä pois. "Normaali" on jotain tylsää, kamalaa ja välteltävää; normaali ei oo hurjapää eikä normaali koe, se ei elä. Se suorittaa ja tekee työtä ja kuolee kun säästötilillä on vielä rahaa. Normaaliksi ei halua kukaan.

Joskus, kun on oikein vaikeaa, oon itkeny sitä et miksen voi olla tavallinen. Ihan tavallinen. Etten jaksa enää olla erilainen. En oikein tiedä, mitä sillon toivon; että olisin muiden kaltainen, vai että muut olis mun kaltaisia, ymmärtäis mua? Ehkä itken sitä eristyneisyyttä, sitä, miten kaikki on ihan erilaisia, vaikka näyttää samalta.

En tunne yhtään normaalia ihmistä. "Epänormaalin" ja "normaalin" käsitteet on musta todella epämukavia, koska kukaan ei sovi niihin. Kaikissa on joku juju, joku hauska, joku kammottava. Ei kukaan oo se piirrosihminen, joka vaeltaa aamupalan kautta töihin, sieltä kotiin ja sitten jo nukkumaan. Ei kukaan. Ihminen voi toimia niin, mutta siinä välissä tapahtuu kaikki; se ajattelee, näkee, kokee, tuntee. Kokee iloa, kokee surua. Tavallisinkin ihminen, just se, kenen elämä vaikuttaa musta niin tasapaksulta.

Haluan muistaa sen. Muistaa, ettei normaalia oo olemassakaan. Eikä mulla oo oikeutta tuomita ketään siks, että se vaan on niin ällöttävän tylsä. Ja normaali.



8. maaliskuuta 2012

Siis EKSÄ TIIÄ

Tajusin vasta lukiossa, ettei oo noloo kysyä tunnilla. Sitä ennen jahkailin ja jahkailin ja jahkailin, kunnes oli myöhäistä kysyä. En kehdannu. Sittenhän muut tietäis, etten tiiäkään. Vaikken oikeesti tiennyt. Muttei semmosta saa kertoa.

Nykyisin kysyn aina. En jaksa olla epätietoinen ja epävarma, kun kysymällä yhden kysymyksen, avaamalla suuni kerran saan asian selville.  En oikein osaa selittää, miten tajusin, ettei se oo noloa; se, ettei osaakaan. Kaikki aina sanoo, että koulussa ollaan oppimassa, mutta kuulin sen monta kertaa ennenko oikeasti aloin kysellä myös "tyhmiä" inhoon muutan tota termiä. "Kysyä tyhmiä". 

Mun lempeys ei riitä kauheen hyvin niille ihmisille, jotka vastaa suoraan kysymykseen ihmettelyllä.
Eksä tiiä kuka se on? Siis EKSÄ TIIÄ KUKA SE ON?!?! Oikeestiko! SIIS EKSÄ TII en tiiä sano vaan se nimi nyt jooko!

Mulla menee tosi nopeesti hermo sellasessa tilanteessa. Vähän sama ko jos sanoo väärin, ja ihminen alkaa ihmetellä sitä. 
Ai mansikkarahkaa? Ai MANSIKKArahkaa? Siis MANSIKKA luulen kyllä että tarkoi joojoo tiedän että sanoin väärin ja tiedän myös mitä tarkoitin, kertahuomautus riittää eikä sitä virhettä tarvitse hieroa mun naamaan.

Mä en pidä siitä, että virheestä tehdään maailmanloppu. Että ihminen pakotetaan nöyrtymään sen "tyhmän kysymyksensä" edessä ja toistamaan se, että joo en tiedä ja joo mä nyt kysyn tässä, sulta, tyhmä minä tyhmä. Mä en pidä siitä, ettei mitä tahansa sais kysyä. Multa saa kyllä kysyä ihan mitä vaan, mut voin myös sanoa, etten haluu vastata.

Mä en pidä siitä, että kaikki pitäis tietää. En mä muista sukunimiä tai työpaikkoja, ihmisten titteleitä; mun aivoissa on joku lokero, johon ne tiedot vaan katoaa. Tärkeät tiedot. Sitten joskus sen näkee, miten toinen ihminen katsoo, sillä ethän-sä-voi-olla-tietämättä -ilmeellä. En pidä siitä. Mitä tahansa voi olla tietämättä, vaikka olis miten vanha tahansa. Eihän mitään tiedä, kun ei kehtaa kysyä; ja miks kehtais, kun sitten ihmetellään, että EKSÄ TIIÄ VAI.

Mä en oo nähny monia niistä leffoista, jotka on "pakko nähdä". En oo myöskään lukenu niitä kirjoja, jotka on "pakko lukea". Siitä se alkaa kaikista helpoiten.
Eksä oo nähny sitä leffaa? Siis KAIKKIHAN sen on nähny! Siis KAIKKI! Eksä oo nähny! Siis KAIKKIHAN aha okei onks nää ne samat kaikki, joilta piti koulussa salata se, ettei tiiä? On varmaan, koska joskus tuntuu, että se tietämättömyyden ja sen paljastamisen aiheuttama sirkus on sitä luokkaa, ettei olis kannattanut kysyä. Ymmärrän kyl, miks se pelottaa.

Koulussa oli helpottavaa, kun luokkakaverit kiitti siitä, että kysyin. Niin kävi pari kertaa. Ne sano, ettei nekään tienny ja hyvä että kysyin ja hienoo. Siitä tuli hyvä olo. Muutkaan ei tiedä kaikkea.

Sen usein unohtaa, koska niitä näkee vaan ulkopuolelta. Ei näe sisään, ei näe epävarmuuksia eikä kysymyksiä. Ei näe sitä, miten ne ei uskalla. Ihan niinko mäkään en.


7. maaliskuuta 2012

Pelossa vai pelosta

Mä pelkään koko ajan. Elän pelossa.

Pelkään muita ihmisiä. Pelkään, etten ehdi kokea mitään. Pelkään potkuja. Pelkään kuolemaa. Pelkään, että joku mulle läheinen kuolee. Pelkään murtovarkaita. Pelkään tulipaloa. Pelkään vesivahinkoa. Pelkään, että tuun kuuroks. Pelkään syöpää. Pelkään.

Pelkääminen estää mua tekemästä asioita. En mee myöhään illalla mihinkään, ettei satu mitään. En ota riskejä. En tutustu. Kuka tahansa voi olla kirvesmurhaaja.

Oon miettinyt, että elänkö pelossa vai pelosta? Munhan ei tarvitse surra mahdollisuuksia, jotka hylkäsin, koska olin järkevä. Suojelin itseäni ja jotain ois voinu sattua ja kannattaa olla turvassa ihan täällä näin kotona. Eikä sillon saa tehdä jos pelottaa!

Luin kerran aforismin, jossa sanottiin, että ne asiat, joita pelkäämme eniten, ovat jo tapahtuneet meille. En oo samaa mieltä. Mulle ei oo koskaan sattunut (melkein) mitään niistä asioista, joita pelkään. Siks pelkäänkin. Pelkään kaikkea, mitä vois olla. Mitä vois sattua ja tapahtua. Se on lamauttavaa.

Kun pelkään, mun ei tarvitse tehdä mitään. Voin piileskellä. Makaan sängyssä lamauttavan murtovaraspelon vallassa ja mitään ei tapahdu. Ei niin mitään. Seuraavanakaan yönä ei tapahdu mitään. Eikä seuraavana. Mutta mähän makaan, ja pelkään, ja makaan ja pelkään.

En jaksa enää tätä. En jaksa enää pelätä. Mä makaan ja pelkään ja makaan ja pelkään ja mitään ei tapahdu. Mä voisin yhtä hyvin maata ja nukkua ja maata ja nukkua, koska mitään ei tapahdu. Jos jotain tapahtuukin, mitä se auttaa että mä oon jo peloissani? Oonko jotenkin enemmän toimintakykynen, enemmän valmis, enemmän turvassa, koska oon piiskannu itteni paniikin partaalle? Oonko? Mitä?

En jaksa enää pelätä. En jaksa enää ajatella kaikkea pahaa, mitä vois olla ja mitä vois sattua. Kaikkee vois sattua. Ihan mitä tahansa. Tähän mun olohuoneeseen vois just nyt aueta musta aukko, muttei se aukea. Ei aukea, koska tilastollisesti se mahdollisuus on häviävän pieni, nolla. Miinusmiinusnolla.

Ja silti mä istun täällä ja odotan. Miinusmiinusnollaa.

Mulle riitti. Riitti.
Kiitti.






6. maaliskuuta 2012

Kunhan sanon vaan

Joskus huomaan, että sanon sen.

"En halua tuomita, mutta".
"En halua puuttua, mutta".
"Eihän se mulle kuulu, mutta".

Mulle tulee siitä aina mieleen ihmiset, jotka sanoo, etten ole rasisti mutta

Mutta.

Se on se sana, jolla päästään sanomaan se asia, jota ei kehdata myöntää. Ei kehdata sanoa suoraan, etten mä hyväksy, en kestä, en suvaitse.

En mäkään kehtaa. En kehtaa sanoa suoraan, että joku elää mun mielestä elämäänsä ankeesti tai huonosti, käyttäytyy törkeästi, vaarantaa itsensä tai jonkun muun, valittaa koko ajan ja käy mun hermoon. En kehtaa, niin pehmitän sitä.

"En tarkota pahaa, mutta."
"En haluais yleistää, mutta."
"Siis totta kai jokainen saa elää niinku haluaa, mutta."

Se sana pilaa hyvänkin palautteen. Antaa semmosen pelastusrenkaan, takaportin. Sen turvin voi syödä äskeiset sanansa niin, ettei kuitenkaan syö niitä.

"Tää on tosi hyvä, mutta."
"En sano että kaikki on sellaisia, mutta."
"Oot tosi kiva, mutta."

"Mutta" on myös hyödyllinen sana. Sitä tarvitaan. Palautteita tuskin vois antaa asiallisesti ilman sitä. Mua kuitenkin hermostuttaa se, että itsekin ylikäytän kyseistä sanaa pehmusteena saadakseni sanoa asioita, joita en halua sanoa suoraan. Oikein korostan, että en minä nyt tässä pahalla mutta, ja tietenkään en tarkota arvostella, mutta ihan vaan tässä sanon että.

Joskus se sana on mulla käytössä vaan ja ainoastaan siks, etten vaikuttais epäkorrektilta, vaikka mun sanomat asiat on sellaisia. Vaan siks, etten kehtaa tunnustaa, mitä mieltä oon, tai mitä ajattelen.

Vaan siks, että pitää pehmittää, ei sen toisen ihmisen vuoksi vaan mun, mun ja sen, etten kestä sitä, mitä oikeesti ajattelen. Mutta silti on pakko sanoo. Ihan vaan koska.


5. maaliskuuta 2012

Hyvä koulussa

Mua on siunattu semmosella luontaisella taipumuksella, josta on tosi paljon hyötyä tässä yhteiskunnassa. Sen ominaisuuden nimi on Hyvä Koulussa.

Mä oon luonnostani Hyvä Koulussa. Mun ei tarvinnu koskaan lukea tuntikausia, ei kerrata, ei päntätä. Luin yläasteella kokeisiin yleensä edellisenä iltana hetken, lukiossa koealueen kerran tai kaks. Mä joko muistin tunneista niin paljon, että sillä tuli koenumero 8 ai 9, tai sitte muistin omista muistiinpanoistani tarpeeks.

Mulla on valokuvamuisti. Tein muistiinpanot aina värikynillä, piirtelin ja tirhrustelin erilaisia kuvioita. (Kerran opettaja keskeytti luentonsa, koska olin piirtäny siistin eläimen, jossa oli muistiinpanot samassa. Sitte se antoi mulle paksun punaisen taulutussin, että saisin väriä piirustukseeni.) Sitte kokeissa muistin ne. Muistin, miltä muistiinpanosivut näyttää, mikä oli kirjotettu vihreellä ja mitä siinä punasessa laatikossa luki verbeistä.

Tää pätee kaikkeen paitsi matematiikkaan. Numerot ei koskaan järjestyny mun päässä enkä ymmärtäny niitä. Ala-asteella opettaja kysy, että miten aion selvitä elämässä, kun en osaa kertotaulua. En osaa muuten vieläkään niinko pitäs, niinko "apteekin hyllyltä". Muistan sen kommentin edelleen, muistan sen varmaan aina. Sen, miten en ollukaan Hyvä Koulussa.

Matikasta oon saanut kerran mun huonoimman numeron koskaan, 4½, mutta silläkin pääsi läpi. Korvasin matemaattista kyvyttömyyttäni viittaamalla tunneilla, vaikken tienny vastauksia. Olin siis tuntiaktiivinen. Viittasin ja arvasin ja viittasin ja kyselin.

Tunnen ihmisiä, jotka ei oo ollu Hyviä Koulussa. Osa luki kokeeseen tuntikausia, täydessä hiljaisuudessa. Radiokaan ei saanu olla päällä, ettei keskittyminen herpaantunu. Sitte ne meni kokeeseen ja numero 6 tuli, joka kerta. Ihan sama, miten paljon luki. Sitte kotona huudettiin, että et oo lukenu tarpeeks.

Se on hirveetä, kun ihmistä painostetaan. Kun ihminen on ihan paska vaan siks, ettei saa hyviä numeroita. Kun vika on oppijassa, eikä koskaan opettajassa tai lukihäiriössä tai oppimistavassa. Kun sanotaan, että sä et vaan oo lukenu tarpeeks.

Oon nähny, miten ihmiset lukee enemmän ku mä koskaan, ja saa silti paskoja numeroita. Sillon vika ei todellakaan oo lukemisen määrässä, vaan jossain muussa: joskus koejännitys tyhjentää koko pään, joskus jotkut aiheet ei vaan uppoo päähän, joskus unohtaa, vahingossa. Joskus asiat menee mielessä ristiin ja sit vastaa mitä sattuu. Aina ei voi onnistua, en ees mä, joka olin Hyvä Koulussa.

Mua ei koskaan puskettu liikaa. Koskaan ei painostettu. Tietenki kysyttiin, että onko läksyt tehty, mutta huonoistakaan numeroista ei haukuttu; sanottiin, että nyt kävi näin ja ens kerralla paremmin. Oon äärettömän kiitollinen.

Mulla ei oo lapsia enkä aio tässä puhua kasvattamisesta, koska en siitä mitään tiedä. Mutta mun mielestä lapsia pitäis kohdella ihmisinä, enkä mä hauku esimerkiks töissäkään ihmisiä että et vaan oo nyt keskittyny tarpeeks ethän sä ees yritä. Mun mielestä se, että kovan yrittämisen ja siitä kuitenki seuranneen huonon tuloksen jälkeen vielä haukutaan, ei oo omiaan tekemään seuraavasta suorituksesta parempaa. Miks yrittää, kun mikään ei riitä? Jos homma ei toimi, miten stressi parantais sen?

Oon kuullu tilanteesta, jossa kotiin tuodaan koenumero 8 ja kehumisen sijaan vanhemmat sanoo, että ens kerralla sitte 9. ENS KERRALLA 9? Kasi on ihan sikahyvä numero! Olin aina ite niin onnellinen, jos sain kasin, ja se olikin mulle sellanen hyvä perusnumero johon kantsii tähdätä ja jonka saamisesta voi olla ylpee. En tajua tommosta paineen asettamista, sitä, miten mikään ei riitä ja aina pitää tähdätä kymppiin.

"Tee parhaas" on mun suosikkielämänohjeita. Ihminen voi tehdä vaan parhaansa; enempää ei voi, koska "paras" terminä tarkoittaa just sitä, parasta, ylintä, isointa mihin voi yltää. Se, että joku opettaja huoneessaan tai joku päättäjä tuolissaan arvottaa sun "parhaan" numeroks seiskan, ei tee sun parhaasta yhtään vähemmän arvokasta. Se, että joku sanoo ettet sä nyt osaa tarpeeks, ei tarkota sitä, ettet sä oikeasti osais.

Niistä mun tuntemista, jotka ei ollu Hyviä Koulussa, ei tullu epäonnistujia. Niillä on hienoja uria, perheitä ja saavutuksia takanaan. Ne tekee semmosii asioita, jotka tekee ne onnellisiks. Se, että joku lätkäs niille kuutosen yhä uudelleen, ei loppupeleissä merkinny yhtään mitään. Mun hyviä ja hienoja koulunumeroita ei oo koskaan kysytty missään työpaikassa. Kukaan ei oo koskaan lukenu mun työhakemusta ja todennu että aijai, ei tää ruotsinnumero nyt kyllä riitä tai joo, kyllä tällä biologiannumerolla saa tän työn!

Jotkut haluaa opiskella yliopistossa ja toiset ei halua. Jotkut menee ammattikouluun ja jotkut lukioon, enkä ymmärrä sitä, että joidenkin mielestä osa näistä valinnoista on edelleen jotenkin huonompia tai ainakin kakkossijaisia niihin toisiin verrattuina. Jotkut nauttii koulusta ja jotkut ei ja jotkut tykkää autoista ja toiset ei ja jotkut tykkää kissoista ja toiset ei. Kaikki ei haluu sitä mitä mä haluun, ja niin kauan kun ihminen ei vahingoita muita, sen valinnat tai niiden hyvyys ei ees kuulu mulle.

Loppupeleissä suosittelisin tekemään jotakin, mistä tulee itse onnelliseks. Onnellisena eletyn elämän arvoks antasin aina kymppi plussan, silläkin uhalla, että jonkun arvostelevan tyypin mielestä ne valinnat oiskin ihan pelkkii kutosia.

4. maaliskuuta 2012

Miten ihmisii tavataan

Mä tapaan usein ihmisiä. Tai kohtaan. Sitte ne kertoo mulle asioita ja antaa jotain itsestään.

Mun kaverit jaksaa aina naureskella sitä, että miks mulle sattuu kaikkee omituista. Oon miettiny ite samaa. Listasin tähän asioita, joiden luulen vaikuttavan asiaan.

Näytä lähestyttävältä. Näytän hipiltä ja se tuntuu kutsuvan ihmisii. Tai en tiedä, onkse just se, mutta koska nää ihmiset ei tunne mua eikä varmaan siks lähesty mua siksi kun ne tietää että oon nii kiva, niin ehkä ne olettaa, että oon. Toisaalta jonkinlaisia ihmisiä mun ulkoasu varmaan ajaa poiskin, ehkä.

Oo lähestyttävä. Jos en haluu puhua kenellekään, pidän mp3-soittimen päällä ja luurit korvilla. Se ajaa ihmiset pois, koska ne tietää, etten mä kuule. Joskus pidän luureja vaan korvilla mutten kuuntele mitään, ihan vaan siks, että saisin olla rauhassa. Vaan sitkeimmät sissit yrittää sillon saada huomion. Sittte jos ne yrittää, ne kysyy "mitä kuuntelet?" ja "saanko kuunnella?".

Lue kirjaa. Mun lukemista kirjoista on alkanu monet keskustelut. Kerran luin bussipysäkillä kirjaa Järki ja tunteet ja merihirviöt, jolloin yks kundi tuli toteamaan että lonkerot taitaa olla päivän sana ja näytti Cthulhu-kuvia, joita oli tulostanu. Se oli hilpeetä.

Hiukset. Noin kolmasosa kaikista kohtaamisista, joita koen, alkaa jollain tavalla mun hiuksista, jotka on siis takut, eli rastat. Varsinkin ulkomaalaiset miehet kommentoi niitä, ja sitte ne alkaa puhua muistakin asioista.

Kerran ohiajavan raitiovaunun ikkunasta vanhempi nainen osoitti mun hiuksia ja hymyili ja tavas jotakin, ehkä sanan "ihana". Sitte lähetin sille lentosuukon, ja se lähetti sen takas, ja sitte se olikin jo menny. Toisella kerralla tuijottelin ulos ikkunasta metrossa, kun yhtäkkiä tunsin miten joku työntää käden mun hiuksiin. Käännyin, ja siinä kaks keski-ikästä tätiä tuijottaa mua suurin silmin ja toinen huudahtaa että "ethän sä olekaan afrikkalainen!" Mitä siinä muuta ku hymyilee ja sanoo että ei, en ole. Sitte alkoi se ainainen hiustenpesukeskustelu. (Oon myöhemmin miettiny, että mitenhän ne olis selittäny asian jos olisinkin ollu afrikkalainen...)

Käytä julkisii kulkuneuvoja. Kuten näistä tarinoista jo huomaa, tapaan niissä suurimman osan kaikista ihmisistä. Lisäks julkisissa on turvallista alottaa keskustelu, koska joko sä tai se toinen jää kuitenkin kohta pois, nii jos se menee penkin alle niin senku pelastaudut ulos!

Oon myös saanu yhden ystävän bussissa. Juteltiin vaan joku kaks minuuttia ja se tuntu hyvältä, niin annoin sille äkkiä IRC-gallerianikkini sille ja se anto omansa mulle, ja sit se syöksy ulos omalla pysäkillään. Siitä se sitten alko.

Tee alote. Ihmisestä yleensä näkee, jos se haluis jutella, muttei uskalla. Sillon kantsii ite eka sanoo jotain, vaikka ollaanki Suomessa ja kaikkii vähä jännittää! Joissain tilanteissa on helpompaa alottaa keskustelu, niinku vaikka kauppajonossa tai ruuhkabussissa, koska siinä ollaan kaksin jumissa. Varsinki vanhemmat ihmiset yleensä vastaa ilosesti.

Anna takas. Mä juttelen yleensä kaikkien kanssa, myös humalaisten ja sekavanolosten outojen tyyppien, jotka sanoo mulle jotain. Niillä on yleensä tosi omituisia ja uskomattomia tarinoita kerrottavana. Sitä ei kannata pelätä jos toinen puhuu ihan sekavia, vaik siitä tulee semmone olo että eihän tää keskustelu ees mee mihinkään ja mitä kaikki aattelee kun hengaan tommosen tyypin kaa ja en mä ees tajunnu mitä se tarkotti. Myös niihin sekaviin juttuihin voi reagoida, vaikka vaan sanomalla "nii, joo".

Kysy suoraan. Kerran istuttiin puistossa yhden uuden tuttavuuden kanssa, kun semmonen alkoholialan mies tuli pyytään rahaa. Se sano suoraan, että pitäs saada päivän eka kalja. Tuttavuus antoi rahaa (en muista että annoinko mä) ja kysy, että hei, miks sä juot. Mies kertoi heti että se ajoi vuosia sitten kolarin, jossa sen paras kaveri kuoli. Sitte vaimo lähti. Ja kissakin kuoli. Kaiken se kerto suoraan, meille, eikä me oltu ees ketään, jotain hippejä vaan. Tuttavuus kysy siltä, et voisko asiat joskus parantua. Se mies sano, että ehkä. Sitte se lähti.

Mua jaksaa aina hämmentää, miten varsinkin ne, joilla menee tosi huonosti, kertoo tarinansa ihan tuntemattomalle. Kerran Hakaniemen torilla vanha juoppo totes, että Jorma meni jo ja Doris on vielä hihassa. (Ne on siis viinien nimiä, jos ette tiedä!). Sitten se yllättäen alko itkeä ja sano, että haluais lopettaa mutta se on niin vaikeaa. En osannu sanoa mitään, joten annoin sille nenäliinan. Sitte mun bussi tuli. Sanoin, että mun pitää mennä. Se huitas kädellään että mee vaan, mee vaan.

Päästä irti. Kerran metrossa tapasin rokkarin Seattlesta. Se oli tullu Suomeen muistaakseni soittamaan jonkun keikan ja skeittaileen. Juteltiin musiikista. Sitte se jäi pois ja sano "see you", vaikkei me varmaan enää nähdä.

Kaikista ei tuu ystävii ja kaikkia keskusteluja ei ees muista. Se on tosi jees vaan jakaa joku hetki ja päästää sitte irti.

3. maaliskuuta 2012

Inspiraatioteksti: Tärkein kysymys namaste.fissä

"Haluanko olla oikeassa vai onnellinen? Haluanko olla oikeassa vai kiltti? Haluanko olla oikeassa ja hyvin yksinäinen?

Kun uskallan kysyä itseltäni tämän kysymyksen ihmissuhdeongelmissa, on vastaus aina sama.Viisas valitsee onnen, kiltteyden ja toisen erilaisuuden kunnioituksen. Hän on tajunnut, että jokainen silmäpari näkee maailman erilaisena. Ei ole mitään mieltä hermostua eriävistä mielipiteistä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita kynnysmattona oloa, väkivaltaisuuden hyväksyntää tai kärsimyksen ihannointia. Kun pidän omaa onneani ja sisäistä rauhaani mittarina, voin olla varma, että se tuo muillekin enemmän onnea ja sisäistä rauhaa. Oikeat ratkaisut syntyvät sydämen rauhassa.Sisäisen totuuden kunnioitus tuo aivan uuden ulottuvuuden ihmisten välisiin ristiriitatilanteisiin. Se heijastaa aina rauhaa eikä etäännytä meitä toisistamme."


1. maaliskuuta 2012

Mitä pankkikorttiongelma opetti mulle

Mulla on tekniikkaongelmien takia ollu kolme viikkoa sellanen tilanne, ettei mun pankkikortti toimi. En siis voi nostaa rahaa automaatista, enkä maksaa kortilla. Tää on avannu mun silmiä tosi paljon, tosi yllättävillä tavoilla. Siks ajattelin kertoo siitä.

Ensinnäkin tuntuu todella hankalalta se, ettei rahaa oo. Rahaahan siis on, mutta kun se on muovia, joka ei toimi! Oon vasta viime kuukausien aikana alkanu opetella käyttämään käteistä enemmän, ja tää pankkikorttiepisodi on opettanu, etten todellakaan oo vielä tottunu siihen. Tai ehkä oonkin, mutta ne käteisethän mä haen lähimmästä seinästä. Se on helppoa ja nopeeta. Nyt se ei oo kumpaakaan.

Oon huomannu, miten kiintee suhde mulla on pankkiautomaattiin. Käytän sitä viikottain; sitä ei edes tajua, miten usein nostaa rahaa, ennenko sitä ei voi tehdä.

Mulla on paljon impulsseja. Saatan yllättäen päättää, että haen kaupasta jotain ruokaa. Nyt se ei oo ollu mahdollista, koska en voi maksaa kortilla. Rahaa ei vaan voi tuhlata, mulla ei ole pääsyä rahaan. Rahan saaminen vaatii vaivannäköä. Oon ostanut todella paljon vähemmän kaikenlaisia välipaloja, enkä kyllä oo huomannu, että mun elämänlaatu olis jotenkin huonontunut. Mulla vaan kuluu vähemmän rahaa.

Joskus unohdan, etten voi vaan mennä kauppaan. Oon tottunu siihen, että voin saada kaikki pienet jutut, joita tekee mieli. Se on hieman huolestuttavaa, koska mähän olin ennen tätä ajatellu, etten oikeestaan osta paljoo asioita tai kuluta paljoo. Se ei oo totta.

Mun rahankäyttö on todella viikonloppupainotteista. Jos nostan perjantaina rahaa, maanantaina sitä on hyvin vähän, jos yhtään, jäljellä. Yks viikonloppu olin järkyttyny siitä, ettei mulla ollukaan enää paljoa rahaa. Ehkä olin laskenu väärin? Ei, en ollu. En vaan ollu ajatellu sitä, miten paljon juomien ostaminen oikeesti maksaa baarissa.

Mä en käytä kovin paljon rahaa viikolla. Käytän kuitenkin aika paljon rahaa, jos vertaan tilannetta joihinkin tuntemiini ihmisiin, jotka ei käy töissä vaan joutuu elämään tuilla. Mäkin oon eläny tuilla, ja sillon ei oikeesti oo rahaa. Sillon pitää laskee tosi tarkkaan, mihin on varaa. Kerran tukiaikana voitin viis kymmenen euron lahjakorttia ruokakauppaan ja olin niin onnellinen, koska saatoin ostaa niillä tosi paljon kaikkee semmosta, mihin ei yleensä ois ollu varaa.

Pankkikorttiongelma on opettanu mulle, että oon helvetin onnekas. Jos haluun suklaapatukan tai juuston, voin vaan ostaa sen. Mun talous ei enää kaadu siihen.

Pankkikorttiongelma on opettanu mulle, että oon tosi riippuvainen teknisistä härveleistä. Kuten pankkiautomaatista.

Pankkikorttiongelma on opettanu mulle, että oon kuluttaja. En ehkä haluu uskoo, että oon, mutta mä oon.

Pankkikorttiongelma on opettanu mulle, että pankissa on kivaa käydä. Siellä on usein pitkä jono ja siel näkee ihmisiä ja ne juttelee hassuja asioita. Se on ihan kivaa. 

Vois harrastaa useamminkin.