Normaali

En tunne yhtäkään normaalia ihmistä. Tunnen kyllä äänekkäitä, isoja, pieniä, vaaleita, tummia, musaintoilijoita, autoilijoita, älykköjä, runoilijoita, leffantekijöitä, postinkantajia, dramaatikkoja, vitsailijoita ja kaupan kassoja. Mut yhtään normaalia en tunne.

En oo koskaan tavannu normaalia ihmistä. Joo, oon tavannu tavallisen oloisia ihmisiä, mutta se tavallisuus katoaa; heti, jos pääsee ihmisen sisäpiiriin, sieltä aukeaa jotain, avautuu jotain. Paljastus. Salaisuus. Hieno teko. Jotain epätavallista.

En tunne ketään, joka tavoittelis "normaalia". Kaikki tuntuu pyrkivän siitä pois. "Normaali" on jotain tylsää, kamalaa ja välteltävää; normaali ei oo hurjapää eikä normaali koe, se ei elä. Se suorittaa ja tekee työtä ja kuolee kun säästötilillä on vielä rahaa. Normaaliksi ei halua kukaan.

Joskus, kun on oikein vaikeaa, oon itkeny sitä et miksen voi olla tavallinen. Ihan tavallinen. Etten jaksa enää olla erilainen. En oikein tiedä, mitä sillon toivon; että olisin muiden kaltainen, vai että muut olis mun kaltaisia, ymmärtäis mua? Ehkä itken sitä eristyneisyyttä, sitä, miten kaikki on ihan erilaisia, vaikka näyttää samalta.

En tunne yhtään normaalia ihmistä. "Epänormaalin" ja "normaalin" käsitteet on musta todella epämukavia, koska kukaan ei sovi niihin. Kaikissa on joku juju, joku hauska, joku kammottava. Ei kukaan oo se piirrosihminen, joka vaeltaa aamupalan kautta töihin, sieltä kotiin ja sitten jo nukkumaan. Ei kukaan. Ihminen voi toimia niin, mutta siinä välissä tapahtuu kaikki; se ajattelee, näkee, kokee, tuntee. Kokee iloa, kokee surua. Tavallisinkin ihminen, just se, kenen elämä vaikuttaa musta niin tasapaksulta.

Haluan muistaa sen. Muistaa, ettei normaalia oo olemassakaan. Eikä mulla oo oikeutta tuomita ketään siks, että se vaan on niin ällöttävän tylsä. Ja normaali.

Kuvalähde.