Inspiraatiokuvat: Gives me hope

Givesmehope.com

Mä oon sä oon mä oon sä

Viimeks täl viikolla kuulin taas sitä, miten yks ihmistyyppi ei voi tehdä jotain. Aikuinen mies. Ne ei pelästy.

Mun on hyvin, hyvin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka jaottelee muut ympärillään iän, sukupuolen tai muun yhden, täysin asiaankuulumattoman ominaisuuden pohjalta. Iän tai ulkonäön painottamisesta voi olla hyötyä, jos kaks ihmistä miettii, onko se työpaikan Jussi sama tyyppi kuin se yks siellä baarissa aina siis se on semmonen keskimittanen vähän pullee tiiäks. Muutoin niillä ei ole merkitystä.

Uhhuh, ohhoh, aika kova väite. Ei merkitystä! Mietin hetken, että kirjoitanko sitä. Annoin nyt kuiteskii mennä. Koska oikeasti: mitä väliä?

Kuten ehkä on jo käynyt selväksi, mä inhoan sitä, että pitäis olla aikuinen. Käyttäytyä kuin aikuinen. Kun jotakuta kuvaillaan "teiniksi". Harva asia saa mut näkemään enemmän punaista kuin se, että yks sun ominaisuus leimaa koko olemuksen. Se oli nuori, ne on just tommosia. Sillä oli just semmoset bimbovaatteet. Huorameikit, toi on just niin tyrkky ihminen. Se oli just semmonen keski-ikäinen ukko. Se naapuri on just semmoinen juhlija.

Voi olla, että onkin. Ehkä keski-ikäinen ukko on keski-ikäinen ukko silloin, kun se julistaa, ettei miehet itke eikä miehellä ole pitkää tukkaa. Ehkä silloin keski-ikäisyys puhuu; puhuu tietty kasvatustapa, puhuu tietty aikakausi. Muttei se ihminen ole siinä; se ei ole kaikki.

Mä inhoan ensivaikutelmaa: sitä, miten näen jonkun ja heti mieleen tulee, että toi on semmonen ja tämmönen ja tommonen. Myöhemmin huomaa, ettei se ollutkaan totta.

Työpaikalle tuli kerran uusi nainen. Se käveli meidän ohi ja moikkasi kaikkia. Sen mentyä yksi toinen nainen julisti, että toi on just semmonen, että se jää jalkoihin. Yhden "moin" perusteella. Just semmonen, yliastuttava! Semmonen toi on!

Joskus, kun on ihmisvihapäivä, unohdan, että oon enemmän samanlainen kuin erilainen. Unohdan, että mulla on satoja ja taas satoja yhteisiä asioita kaikkien vastaantulevien kanssa. Unohdan, etten oo kaikesta erillinen, tuomitsija ja ihmettelijä, vaan että oon samaa. Samantapainen. Samanlainen.

Unohdaksäkin? Katsotko säkin muita ja aattelet, että hoh toi on just noin pinnallinen, toi on just niin periaatteeton, ajattelematon, toi on niin kalkkeutunu, toi on niin tylsä? Ajatteleksäkin niin?

Mä ajattelen joskus. Silloin, kun unohdan: kun en muista sitä, miten jokaisella meistä on kymmenet eri kasvot kymmeniin eri tilanteisiin, enkä mä saa nähdä niitä kaikkia. Että mä näen vaan jotain pientä: iän, numeron (mitä sekin on, numero), harmaat hiukset, huulipunan. Sen mä näen, sen perusteella arvotan. Toi on just tommonen, hulivili vapaa hippi ankea vaikea vaarallinen linnakundi sekakäyttäjä juoppo alkkis bisnesmies paskantärkee stressaaja. Just semmonen, tiedäks, semmonen se on.

Toisin kuin mä. Mähän en siis oo.

Mitähän ne ajattelee musta, mitä ne näkee? Kenet ne näkee? Millaisen ihmisen, joka en oo, koska mussa on sata ulottuvuutta ja sulle annan vain yhden, pienen, kapean. Siinä ei oo kaikki, mutta ehkä tuntuu, että on. Ei muista ajatella muita puolia, ei jaksa.

Sitä unohtaa, että meissä on enemmän samaa kuin eriä. Kun unohtaa, sitä ajattelee, että ihmisen voi laatikoittaa. Otan ja lokeroitan sut nuoren, vanhan, tylsän, urheilullisen tai pinnallisen laatikkoon. Sanon, että just tommoisia ne on, ne teinit. Just tommoisia. Ei samanlaisia kuin mä, mutta erilaisia, jotain kasvotonta massaa, eriä. Eri laatikossa kuin mä. Koska mä en ikinä voi saa uskalla halua kykene ymmärrä, en.

Se oli nuori, ne on just tommosia. Sillä oli just semmoset bimbovaatteet. Huorameikit, toi on just niin tyrkky ihminen. Se oli just semmonen keski-ikäinen ukko. Se naapuri on just semmoinen juhlija. Hei miks sä pidät mua aina iloisena, mikset näe, etten aina ole? Hei miks sä luulet, että tykkään reggaesta, en mä tykkää? Hei miks sä pidit mua töykeänä, en mä ole?

"I see myself in everyone I meet, talk to, treat, teach in my classes, etc.  I am everywhere, and so are you.  Whenever I feel like someone isn’t seeing the real me, I reach out to “see” someone else.  In doing so, I find that I am never alone and I am never separate."

Lue koko teksti thetawny.wordpress.comista

Näitä asioita saan tuntea

Näitä asioita saan tuntea.

Saan olla väsynyt. 

Vaikka olisin saanut kunnon kahdeksan tunnin yöunet ja jotkut ei saa, saan olla väsynyt.

Saan olla uupunut. 

Vaikka jotkut tekee 50 tuntia työtä viikossa ja mä en, saan olla uupunut.

Saan olla surullinen. 

Elämä jatkuu, mutta mä saan myös pysähtyä ja surra. Mun ei tarvitse aina olla positiivinen.

Saan olla vihainen ja ärtynyt, vaikkei kukaan olis tehnyt mulle mitään. 

Saan tuntea oloni huonoksi ilman syytä. Mulla saa olla huono päivä ilman syytä.

Saan tuntea onnea, vaikka vaan pienen hetken kerrallaan. 

Mun tunteet saa vaihdella: saan olla ensin onnellinen ja sitten yhtäkkiä vihainen.

Saan olla iloinen, vaikka olisin surullinen. 

Saan nauraa, jos joku kertoo hauskan jutun, vaikka olisin apealla mielin. 

Saan tuntea kaikkia tunteita yhtä aikaa.

Inspiraatioteko: A kind gesture

Kuvalähde.

Elämä onkin nyt

Viime aikoina oon usein jotenkin kellunu. On tuntunu siltä, että elämä on nyt. Tää päivä on nyt, eikä huomenna. Mä oon tässä. Ei tartte tehdä mitään muuta. Voin olla ja käsitellä mun asioita ja se riittää, ei tarvi mitään nyt heti ei oo pakko saada pakko tehdä. Ei nyt.

Samalla tuntuu, että olisin nukkunu miljoonavuotta ja just heränny. Elämä onkin nyt? Mun elämä, nyt? Mitä oon tehnyt aiemmin? Miks oon tuhlannut niin paljon aikaa kaikkeen vahingolliseen ja turhaan ja välttelyyn ja kaikkeen?

Joskus mietin, mitä vois olla. Mitä ehkä olis. Oon tottunut siihen: siihen, etten elä nyt, vaan jossain muussa ajassa. Sit aina havahdun, muistan. Ei tartte mitään nyt. Nyt on nyt.

Luin tän tekstin kutri.netistä:

"Katso omia tavoitelistojasi. Näe itsesi sielusi silmin tilanteessa, jossa olet juuri saavuttanut tavoitteesi. Mitä näet, kuulet, haistat ja tunnet? Miltä sinusta tuntuu? Tunnetko itsesi jotenkin onnellisemmaksi, tyytyväisemmäksi, rakastetummaksi, arvostetummaksi, menestyneemmäksi tai paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olet tänään?

Kuinka moni tavoitteistasi on tällainen “sitten kun…” -tavoite. Huomaatko miten ajatus “sitten kun…” saa tämän hetken tuntumaan jotenkin vajavaiselta tai vähemmältä?"

Koko teksti kutri.netissä.

Tätä samaa settiä oon lukenut tosi paljon: sitä, miten pitää elää nyt eikä huomenna tai eilen. Miten pitää nauttia siitä, mitä nyt on, eikä olla jossain muualla koko ajan. Sitä tulee joka tuutista, tätä ohjetta. Elä nyt älä huomenna ole tässä älä elä menneessä. Ja silti: sitä ei tajua, ennenku tajuaa.

Mua vähän harmittaa. Tuntuu, että ymmärrän itteäni nyt paremmin kuin vuosiin ja siitä tulee semmonen olo, että oon menettänyt jotain. Etten oo elänyt tätä elämää, vaikka oon. Mutta se on ollut jotenkin haaleaa, semmoista, etten oo ymmärtänyt, miksi teen miten teen ja se vaikuttaa kaikkeen. Tuntuu kurjalta joskus, se, miten oon aiheuttanut muillekin ongelmia siks, että kannan mukanani painolasteja, joita en itse ymmärrä kantavani.

Kirkko ja kaupunki -lehden numerossa 38/2012 oli teksti masennuksesta. Ote artikkelista:

"Pysähtyminen ja itsensä kuunteleminen ovat Melartinin mukaan tärkein tapa havaita alkava pahoinvointi. Kaikkien olisi hyvä opetella olemaan läsnä itselleen ja tiedostamaan tunteensa. Jos ihminen kadottaa yhteyden sisimpäänsä, hän alkaa voida huonosti.

– Nykyään vapaa-ajastakin tulee helposti suorittamista. Tuntuu paremmalta tehdä koko ajan jotain, ettei tarvitsisi huomata ahdistustaan. Siksi omaa pahoinvointia on usein vaikea tunnistaa. Läheiset voivat huomata sen herkemmin."

Lue koko Anu Heikkisen teksti täällä.

Oon nauttinu tosi paljon siitä, etten halua olla missään muualla kuin nyt. Etten haaveile siitä, mitä olis tai mitä viel täytyy tai miten pitäis. Että on vaan.

Joskus kyl sattuu. Se, miten oon mokaillut elämässä. Mun on vaikea antaa itselleni anteeksi: mietin, miksen tajunnut, ja miksi tein jotain niinku tein. Vaikkei voi tietää, ennenku tietää. Vaikkei ymmärrä, ennenku ymmärtää.

Oon antanu toisille lukemattomia neuvoja siitä, miten asioita kannattais tehdä. Viime aikoina oon huomannut moneen kertaan sen, ettei kukaan noudata mitään ohjeita ennenku itse havaitsee, miten haluaa elää. Ennenku itse ymmärtää asioita.

Avatv.fissä oli Anna Perhon haastattelu liittyen parisuhteisiin. Ote artikkelista:

"Perho myöntää miettineensä hyvinkin paljon sitä, miksi joku jää parisuhteeseen, vaikka arki olisi täynnä ongelmia. Toimittaja uskoo, että valtaosa vaikeassa parisuhteessa elävistä pystyisi neuvomaan ystäviään päättämään parisuhteen vastaavien vaikeuksien vallitessa.

– He olisivat valmiit nanosekunnissa antamaan sen ohjeen, että "ota ja lähde", Perho kertoo."

Lue koko teksti avatv.fistä.

Nii. Toisia on niin helppo neuvoa. On helppo kertoa, miten elämää pitäis elää, kunhan neuvonnan kohde on joku ulkopuolinen. Sisäisessä myrskyssä on hankalampi navigoida ja olla viisas. Ja on hankalaa kuunnella muita. Ymmärtää, ettei toi ilkeyttään sano, se sanoo siks, että on huolissaan. Ei se sano mua tyhmäks, kun se sanoo, että ehkä teen virheen. Se vaan yrittää välittää.

Dan Pearce kirjoittaa danoah.comissa täydellisyydestä. Siitä, miten se on sairaus. Miten ei pitäis olla täydellinen, vaan aito. Se, kuka oikeasti on.

Voi, miten vaikeaa se on. Se meinaa sitä, ettei saa piilottaa, teeskennellä ja vältellä. Pitää olla sitä, mitä on, kuka on. Samalla: voi, miten ihanaa se on. Se, kun ei enää tarvitse olla mitään muuta kuin mitä on. Kun saa vain olla oma itsensä. Minä. Ei tarvi suorittaa, ei tarvi tehdä mitään, mitä ei halua vain siksi, ettei kehtaa tunnustaa, myöntää tai sanoa, ettei tämä oo mä en mä voi en tahdo.

Sit, kun pystyy sanomaan, jotenkin herää. Huomaa, ettei maailma räjähtäny ja kaikki menikin ihan hyvin, vaikka näytti, kuka on. Vaikka pelotti. Sitä huomaa, miten ihmeellisiä ihmiset on, miten ne tajuaa ja ymmärtää, kipeitäkin juttuja.

Sit huomaa, että elämä onkin nyt. Mä oonkin nyt.

"Be real.

Be bold about your weaknesses and you will change people’s lives. Be honest about who you actually are, and others will begin to be their actual selves around you. Once you cure yourself of the disease, others will come to you, asking if they can just “talk”. People are desperate to talk. Some of the most “perfect” people around you will tell you of some of the greatest struggles going on. Some of the most “perfect” people around you will break down in tears as they tell you how difficult life is for them. Turns out some of the most “perfect” people around us are human beings after all, and are dying to talk to another human being about it.

You’ll love them for it. And you’ll love yourself even more."

Dan Pearce danoah.comissa.

Mitä sun laatikossa on?

Oon usein kirjoittanut siitä, miten muut ja me itse yritetään tunkea meitä johonkin laatikkoon, johon kukaan ei voi sopia. Yks ilta just ennen nukahtamista mun mieleen tuli kuva siitä: miten jokaisella meillä on mukanaan laatikko. Ettei oliskaan mitään laatikkoa, johon meitä tungetaan; me omistetaan ne laatikot.

Näin se menis.

Jokaisella meistä on laatikko. Aluks se on tyhjä; me ei lapsena tajuta itseämme eikä ymmärretä, että ollaan maailmasta erillisiä. Se alkaa vasta myöhemmin.

Lapsena laatikkoaan ei jaksa tai osaa kantaa itse. On niin pieni. Niinpä muut kantaa sitä sun laatikkoa, huolehtii, opettaa. Laittaa sinne laatikkoon työkaluja, joita sä tarttet myöhemmin. Laittaa sinne empatian, jakamisen ja hyvyyden oppeja.

Tai sitten ei. Sinne voi myös laittaa oppeja hyväksikäytöstä, siitä miten sä et ole minkään arvoinen. Miten sun pitäis olla toisenlainen. Kaikkea paskaa, sun laatikkoon. Sitten se annetaan sulle, sun kannettavaksi. Sun laatikko.

Elämä jatkuu. Sä kannat mukanas sitä laatikkoa, jossa on hyviä asioita, mutta myös huonoja. Ehkä siellä on paljon huonoja asioita. Sä kantelet sitä laatikkoa ja elelet ja et ehkä tajua, että hei, nää laatikon asiat ei ole mun. Ne ei ole just mun totuuksia, ne ei ole sellaisia asioita, jotka mä itse laitoin tähän laatikkoon. Nää on jonkun muun lahjoja, tai "lahjoja", mulle.

Elämää kuluu. Laatikkoon kertyy kaikenlaista, muistoja ja kokemuksia. Ne muokkaa minäkuvaa. Laatikkoa pitää kantaa, joskus se tuntuu raskaalta, muttei sitä voi maahankaan laskea. Vai voiko?

Kuinka moni raahaa mukanaan sellaista painolastia, sellaisia sanoja ja ohjeita, jotka olis parempi ottaa pois sieltä laatikosta?

Ootko koskaan muuttanut? Muuttaessa huomaa, miten kamalasti tavaraa kertyy. Turhat haluaa tietenkin jättää pois, koska miks raahais jotain rikkinäistä lamppua sinne uuteen kämppään, miks raahais jotain liian pieniä kenkiä. Kannattaa tehdä inventaario, lajitella, kierrätää. Voisko niin tehdä myös sen henkisen laatikon kanssa?

Millaisia asioita sun laatikossa on? Kuka ne laittoi sinne, miksi? Onko ne tosia, tosia tässä hetkessä? Onko ne hyviä ja hyvää oloa aiheuttavia?

Ehkä raahaat mukanas semmoista paskaa, joka ei enää pidä paikkaansa. Semmoisia sanoja, jotka muut vaan tunki sun kannettavaks, ja sä otit, kyseenalaistamatta. Sä et osaa mitään sä olet arvoton. Ei susta koskaan tule mitään. Sä olet ruma. Kukaan ei koskaan halua olla sun ystävä. Yritä kovemmin. Susta ei tule lääkäriä. Finninaama. Sä olet oksettava.

Voisko näistä luopua? Voisko olla, että sä kannat ihan liikaa painoa siksi, ettei kukaan oo koskaan sanonu, ettei sun tarvitse? Ettei ne asiat ookaan tosia? Että niistä voi päästä eroon, lopettaa, alkaa uudelleen. Kevyemmän laatikon kanssa.

Onko tää totta?

Onks kaikki kiinni tuurista

Oon melkein aina tiennyt jollain itsestäänselvällä tavalla, että Jumala on olemassa. Kävelen ulkona ja katson puita ja luontoa ja näen Jumalan. Se on ollut mulle itsestäänselvyys, myös niinä aikoina, kun oon ollut vihainen Jumalalle.

Viime aikoina oon kuitenkin alkanut pohtia sitä, onks elämä kiinni tuurista. Uskonnoissahan puhutaan yleensä siitä, miten kaikki kuuluu osana "Jumalan suunnitelmaan" ja miten "Herran tiet on tutkimattomat". Näin selitetään semmoisia asioita, joille ei ole syytä. Jos lapsi kuolee, voidaan esimerkiksi kirjoittaa, että hän oli liian hyvä tähän maailmaan tai että Herra halusi enkelinsä kotiin.

Oon miettinyt viime aikoina sattumaa. Mulle on pari kertaa käynyt niin, että oon mennyt töihin metrolla ja juuri sitä seuraava metro on jumittanut raiteella tunnin, koska joku hyppäsi kiskoille. Mä en joutunut odottamaan ja mulle ei olis tapahtunut mitään, vaikka olisinkin. Mutta silti: en joutunut, koska satuin menemään edellisellä metrolla. Sattumalta.

Ala-asteella tunsin tytön, jonka isä myöhästyi Estonialta. Sitä kuulemma harmitti, kun laiva lähti ja itse ei ehtinyt mukaan. Myöhemmin ei sitten enää harmittanutkaan yhtään, miten yllättävää. Onks siinä kyse tuurista vai Luojan suunnitelmasta?

Mä oon monta kertaa melkein jäänyt auton alle. Melkein. Mutten jäänyt. Oon ollut myös kolarissa. Mitään ei tapahtunut mulle. Onkse tuuria vai suojellaanko mua?

Joskus, kun pelottaa, rukoilen. Samalla mietin niitä satojatuhansia ihmisiä pakolaisleireissä. Kyllä nekin varmasti rukoilee. Varmasti nekin lapset, jotka on töissä kaivoksissa, toivoo jotain parempaa. Miks siis juuri mua autettais? Miksei joidenkin rukouksiin koskaan vastata?

Usein koen suurta hämmennystä siitä, että asun Suomessa ja mulla menee niin hyvin. Kiina on niin suuri maa, miksen syntynyt sinne? Tai Afrikkaan? Miksi mä sain kaiken, kun joillain ei ole mitään? Miksi synnyin johonkin, missä saan elää turvassa ja mua ei uhata? Se on sattumaa. Vai onko?

Oon monesti kuullut uskonnon yhteydessä puhuttavan siitä, ettei ihmiselle anneta tässä elämässä enempää kuin hän kestää ja jokaisen tie on suunniteltu. Jos kaikkien tie on ennaltamäärätty eikä Luoja anna enempää kuin voin kantaa, niin miks jotkut hajoaa? Miksei jotkut jaksa enää? Miks jotkut putoaa yhteiskunnan kärrystä, alkoholisoituu, luovuttaa ja antaa periksi?

Miksi jotkut elää 40 vuotta väkivaltaisessa parisuhteessa, ei lähde vaikka vois, kukaan ei tee mitään ja sitten tuleekin jo kuolema? Mikä järki? Mikä suunnitelma siinä on?

Mietin joskus sitä, että putoanko mä kyydistä. Tapahtuuko mulle kohta jotain? Voinko mäkin tuhoutua sillä tavalla? Miks jotkut jaksaa ja jotkut ei? Jaksaisinko mä?

Koen miellyttävänä ajatuksena sen, että Jumala suojelee ja rakastaa just mua. Niin varmasti kokee kaikki muutkin: jos jumala rakastaa just mua, se merkitsee, että mun elämässä mikään ei tapahdu niin, ettei sitä ole suunniteltu. Toisaalta mietin, onko se vaan tapa hallita kaikkea tätä satunnaisuutta? Jos joku sulle rakas yhtäkkiä kuolee tai joku teurastaa sen väkivaltaisesti, on varmasti helpompaa uskoa että asialla on joku suurempi merkitys kuin ajatella, että niin nyt vaan kävi. Sattumalta tää kävi juuri mun perheelle. Tää olis voinu käydä kenelle vain, mutta hups, se nyt vaan kävi meille. Ilman mitään syytä.

Onks kaikki sattumaa?

En saa ajatella näin

On taas jotenkin semmoiset ajat, kun vastaan tulee paljon samaa ongelmaa. Samoja tunteita kokevia, toisistaan erillisiä ihmisiä.

Semmoisia, jotka on yllättyneitä omista ajatuksistaan.

Sitä miettii jotain. Ajattelee. Yhtäkkiä huomaa, että päässä pyörii joku asia, uudestaan ja uudestaan. Sit se alkaa.

En mä ajattele näin. En mä oo tällainen. En mä saa ajatella näin.

Mua riepoo se laatikko, joka näihin ajatuksiin liittyy. Se, miten on jotenkin rakentanut itselleen sen korokkeen, jolla on, jolta ajatukset ei karkaile niihin asioihin, joita ei saa ajatella. Joita mä en ajattele. Vaikka ajattelen. Mut en mä ajattele näin. Vaikka ajattelen.

Usein ne on ajatuksia, joista on jollekin haittaa. Joista tuntuu olevan haittaa. Enhän mä voi ajatella tällaista.

En ota tässä kantaa siihen, että ajattelis murhaamista. Tai rikoksia. En puhu nyt niistä, "oikeasti" vakavista asioista. Puhun siitä, kun yrittää esimerkiks muuttaa elämäänsä, muttei uskalla. Että tekis jonkun valinnan, mutta tuntuu, ettei voi. Koska ei näin saa ajatella.

Ei saa, tai saa, sä saat, mutten mä saa, koska en saa. Katsotaan.

En mä ajattele näin. 

Ajattelet. Juuri parhaillaan sä ajattelet näin. Miks on tärkeää, ettet ajattele "näin"? Ajattelet kuitenkin, koko ajan; jos yrität olla ajattelematta näin, ajattelet koko ajan sitä, mitä et saa ajatella; ainakin mä ajattelen. Mitä enemmän yrittää istua jonkun asian päällä, sitä enemmän se asia yrittää pyrkiä sun perseen alta pois ja tietoisuuteen.

En mä oo tällainen. 

Olet. Ja et ole.

Sä olet kaikkea enemmän kuin uskot, isompi ja pienempi ja rohkeampi, pelokkaampi ja luovempi ja osaavampi. Sä olet kaikkea ja kaikkea muutakin, semmoista, mitä et edes ajattele. Se, että sä oot joskus ollut jonkinlainen (esimerkiks kiusaaja) ei tarkoita, että sun täytyy olla sitä koko loppuelämäs ajan.

Ei elämä oo mikään yks valinta, yks tilaisuus, yks asenne, jota täytyy sitten vaalia loppuun asti. Asiat muuttuu ja ihmiset muuttuu, tilanteet elää. Et sä oo tänään samaa kuin eilen ja huomenna oot taas jotenkin eri. Voi olla, että eilen et ollut "tällainen", mutta tänään oot.

En mä saa ajatella näin.

Mikset? Kuka käskee? Mitä haittaa on ajattelemisesta, kenelle? Kuka kieltää?

Ajatteleminen tapahtuu päässä, sen sisällä. Sinne ei näe kukaan. Sä voit ajatella mitä vain ja kukaan ei saa koskaan tietää; toimiminen on eri asia.

Mikset saa ajatella näin? Muuttaako ajatteleminen jotain? Muuttaa, luultavasti; kun jotain alkaa tiedostaa ja ajatella, sitä on vaikeaa työntää takaisin johonkin piiloon. Se on pelottavaa. Se on ongelmallista: on vaikeaa pitää yllä kuvaa siitä, kuka on, jos ajattelee sellaisia ajatuksia, jotka ei siihen kuvaan kuulu. Ei ei ei, ei nää ole mun ajatuksia, mä olen ihan toisenlainen.

Millainen? Millainen sä olet?

Juttelin vähän aikaa sitten tästä asiasta yhden ihmisen kanssa, ja hän kuvasi niitä "kiellettyjä" ajatuksia vastenmielisiksi. Ymmärrän sen tunteen. Miten mä voin ajatella tällaista kamalaa? Enhän mä ole tällainen, vastenmielinen ihminen. Ja silti, olet.

Yhtäkkiä sitä onkin joku muu kuin luulee. On käyttänyt vuosia tai muita aikoja koostaakseen itsestään jonkinlaisen kuvan, ja yhtäkkiä naps, se ei pidäkään paikkaansa. Oho mä oonkin erilainen. Oonko mä muka tällainen?

Viime aikoina mä oon opetellut olemaan vihainen. Se on mulle sellainen tunne, jota en osaa käsitellä. Kuka, minä? En mä ole vihainen, viha on tuhoava tunne, mä en ole tuhoava. En mä koe vihaa.

Ja silti: koen. Sitten, kun on vihainen ja ei sais olla, mutta on, muttei halua ajatella sitä, niin se tuntuu koko kehossa. Koko päivä on pilalla, koko päivä on taistelua, sitä, kun yrittää olla ajattelematta tunteita jotka kuitenkin on olemassa, jotka täytyis päästää ulos. Mutta enhän minä voi, en mä ole sellainen. Ja kuitenkin, olen.

Oon vasta nyt alkanut ymmärtää, miten mikään, mikään, ei ole mustavalkoista. Ihmiset on iloisia ja vihaisia ja ymmärtää ja ei ymmärrä ja sanoo suoraan ja ei sano, koska pelottaa, ja se on kaikki elämää. Tilanteet muuttuu ja vaihtuu ja kuka tahansa meistä voi yhtäkkiä huomata olevansa ihan erilainen, eri ihminen kuin on aiemmin ollut. Sitten alkaa se vaikea osuus: se, kun pitäis uskaltaa olla sitä, mitä on. Ajatella sitä, mitä ajattelee, vaikkei sais. Koska kyllä sä saat.

Kaikki muuttuu. Tilanteet elää. Ihmiset oppii ja kasvaa ja tulee erilaisiksi. Mäkin. Suokaa se mulle. Ja toisillenne.

Ja sulle. Suo se sulle.

lol vähänks oot nolo

Yks päivä kuuntelin tyttöjä junassa. Ne puhui jostain henkilöstä, josta ei selkeästi pitäneet. Se henkilö oli Nolo. Meganolo.

Noloa on kun joku kuulee kun pieraisee tai röyhtäisee ja noloa oli kun kysyi tyhmän kysymyksen ja muut tajus että se oli tyhmä ja noloa on jos hameenhelma jää vyötärönauhan sisään kun tulee vessasta ulos ja sit kaikki näkee oho hehee. Noloa on kun ei osannu tai tajunnu ja noloa on, kun soittaa asiakaspalvelijalle ja aloittaa riidan ja puolivälissä huomaa että olikin ite väärässä. Noloa on kun punastuu ja muut huomaa. Noloa on, kun ei osaa yhdyssanoja. Noloa on se kun kaatuu baariin mennessä ovesta sisään ovimatolle plöts vaikka on selvinpäin mulle kävi niin.

Nolous on musta maailman turhin termi. En kestä sitä, kun jotakuta kuvataan noloksi tyypiksi. Mä vihaan sitä, miten ihminen on itselleen vihainen jostain pikkujutusta, viattomasta ja harmittomasta jutusta jota kukaan ei muista vuoden päästä tästä ja tuskailee typeryyttään ja miettii että kattoks noi ja näkiksne ja ahdistaaaa ja nyt noi varmaan nauraa. Vain siksi, että jokin oli noloa.

Nolous seuraa usein vahingosta. Ainakin mulla. Siitä, kun ei tajunnu tai jotenkin nolaa itsensä, munaa, tekee jotain hölmöä. Sit kaikki kattoo ja vähän silleen semihymyilee ja aaaaa nolottaa.

Häpeäminen on jotenkin eri asia kuin nolo. Hävettää voi vaikka silloin, kun on sanonut rumasti toisesta ja se kuuli, vaikket olis halunnut. Tai kun tekee virheen töissä. Nolous tuntuu pieneltä, semmoiselta että se olis hauskaa jos se ei tapahtuis just sulle ja säkin hymyilet kun jollekin toiselle sattuu jotain noloa, muttet pahasti, koska nolous ei oo ilkeää, se on ilkeää vain omassa päässä. Siellä, kun miettii, että arg miten noloa.

Sitten on se adjektiivi. Nolo. Onpa nolo tyyppi. Se on ilkeää. Se on sitä kun toinen on jotenkin säälittävä ja huonompi ja vähän semmonen että aina sitä saa nauraa tai hävetä ja eikai kukaan oikeasti pukeudu noin, ajattele noin.

Tein Google-haun sanoilla "oonko nolo". Hakutuloksista löytyi muun muassa seuraavaa:

Oonko nolo/säälittävä? Oon 13v tyttö. En oo seurustellu vielä ja häirihtee ku kaikki kaverit on jo seurustellu/seurustelee. Nii onko sälittävää ku en oo viel seukannu?

No siis onko noloa jos ei uskalla terkan antaa mitata verenpainetta? :(

Oonko nolo jos kuuntelen oopperamusiikkia välillä xd se on just jees :D

oonko outo, nolo vai jälkeenjääny ku en omista yhtää A&F tai Hollisterin vaatet :(

oonko nolo kun en juo joka vkl?

Oonko nolo jos pistän korkkarit töihin :DDD ?

vittu oonko nolo ku ihkutan kaikkii miehii kokoajan

Oonko vähän nolo?? en kehtaa tätä myöntää kellekkään että mä tykkään kuunnella seuraavia Petri NygårdiaJVG:tä ja Cheekkiä

Nolous. Nolot teinit, nuorten ongelma. Noloa on se, kun ei oikein tiedä, saako jotain tehdä ja miten saa ja mitä muut siitä ajattelee ja mikä on normaalia.

Normaalia. Siinä se sana taas on: laatikko, johon täytyy ängetä, kun vaan tietäis, miten sinne pääsee. Normaalin avaimet on valitettavasti aina jonkun muun käsissä, sen mystisen jonkun, joka keksi termin, jota kaikki yrittää noudattaa ymmärtämättä ohjeita. Sama tyyppi tais keksiä sen, miten kaikki on noloa ja on noloa jos leikkii vielä nukeilla vaikka on 13 ja noloa on jos tykkää jostain bändistä josta ei pitäis tykätä koska hei noloa.

Mä oon jotenkin lakannut nolostumasta. En oo varma, koska se tapahtui. Ja miten tarkalleen. Koska lakkasin välittämästä siitä, että oho pudotin laukusta terveyssiteen junassa penkille ja oho kompastuin kääk nyt kaaduin töissä keskelle lattiaa näin kävi pari viikkoa sitten. Ei sattunu.

En jaksa enää välittää. En jaksa enää välittää niistä säännöistä, joita ei lue missään mutta joista kaikki ammentaa noloutta, nolouden tunteita, lol näin ei saa toimia vähänks oon nolo. Niistä jostain ohjeista joiden mukaan on noloa se jos jotenkin erottuu ja metelöi ja mokailee ja muut huomaa sut mutta jotenkin väärällä tavalla, nololla tavalla.

En jaksa enää välittää.

Älä oo niin lapsellinen

"Aikuiset nauravat viitisentoista kertaa päivässä, lapset ainakin kymmenen kertaa useammin. 

Viimeistään neljänkymmenen ikävuoden korvilla useimmat meistä vakavoituvat."

Lähde: Tiede-lehti.

Tunnen monia aikuisia, jotka ihailee lapsia. Ihailee lasten kykyä nauraa, kykyä heittäytyä. Ihailee lasten leikkimielisyyttä. Monesti oon kuullut sen: mistä tota energiaa tulee, olispa itse yhtä energinen, voi että kun se on pienestä tyytyväinen, kylläpä se on pienestä iloinen. Moni haikailee takaisin sitä aikaa, jotain yksinkertaisuutta: kun ei oo huolia, kun saa vain juosta vapaana. Lapsena.

Toisessa ajatusten ja sanojen ääripäässä on lapsellisuus. Lapsenomaisuus on ihanaa, viattomuutta ja kykyä nauraa; lapsellisuus taas on noloa, ärsyttävää, vaivalloista. Ei-aikuismaista. Miten sä voit olla noin lapsellinen.

Sanojen ja mielikuvien ristiriita on järkyttävän iso. Lapsellinen aikuinen ei tuu omillaan toimeen, ei osaa, on tyhmä, ei ymmärrä, kikattaa liian kovaa, puhuu lapsellisia juttuja. Hei aikuistu jo. Lapsenomainen ihminen on herkkä, naiivi, hyvällä tavalla nauravainen. Lapsellisuus huono sana, lapsenomaisuus hyvä. Lapsenomaiset kasvot, se tarkoittaa, että on nukkemaisen kaunis. Lapselliset kasvot, ihan eri mielikuva.

Me haikaillaan takaisin ajassa. Johonkin menneeseen, siihen viattomuuteen, mikä oli. Joskus mustakin tuntuu siltä: miten ihanaa ois kokea uudelleen! Muistatko kesälomat? Muistatko sen majan, joka rakennettiin?

Aikuisuus on täynnä vaatimuksia. Lapsellisuuden lopettaminen on yks niistä. Älä ole noin lapsellinen! Miten sä voitkin olla noin teini? Samalla pitäis olla lapsi: olla herkkä ja avoin kaikelle, ei niin tosikko, ei niin jäykkis vanha aikuinen.

Moni haikailee myös teini-ikää. Takaisin sinne ensikännien ja festareiden maailmaan. Ja silti: raivostuttava, kuin teini, niin nolo. Älä käyttäydy kuin 15-vuotias!

Mua kiehtoo tää ristiriita. Vastakkainasettelu. Se, että lapsenomaisen ihmettelykyvyn säilyttäminen on kaunista ja ihanaa, mutta se pitäis säilyttää jossain aikuisuuden raamissa, vakavassa, rauhallisessa ja realistisessa. Pitäis olla nauravainen ja ihastua pienestä, mutta tehdä se niin, ettei se ole noloa. Rasittavaa. Semmoista hervotonta repeilemistä ja purskahtelua. Älä oo noin kovaääninen älä oo noin lapsellinen.

Aikuisuus on täynnä vaatimuksia. Sitä, miten tulee olla, miten kuuluu ajatella, mitä kuuluu ajatella. Ehkä siks se kaikki karkaa meiltä, se nauru, se lapsellisuus. Lapsekkuus. Yllättäen suuri osa siitä onkin noloa: se, ettei itse havainnoi itseään ja tekemisiään, rajoita ja tarkkaile, mieti, miten voi ja miten saa olla. Se, ettei tajua, että on nolo; ettei tajua, ettei sukkaa kuulu laittaa käteen ja ettei junat lennä taivaalla.