21. tammikuuta 2013

Näin tulet vielä kauniimmaksi

Ootteks huomanneet, että tasaisin väliajoin alan aina valittaa kauneudesta? Siitä, miten inhoan sen määritelmiä, sen pakottamista, sitä, miten söpöyttä ja nätteyttä työnnetään kurkusta alas. Sitä, miten sä oot ihana ja kelpaat mutta aina on kuitenkin jotain paranneltavaa, jotain, mitä vielä pitäis saavuttaa. Kiinteyttää. Silottaa. Miten kaikkea täytyy analysoida, nyppiä, puunata; tunnen, ettei asiat saa koskaan vain olla.

"A couple of issues ago, a confused young man wrote in to Cosmopolitan, questioning their sex tip culture. ‘What’s wrong with a bit of a oral sex and then the missionary position?’ he asked, which turned out to be the equivalent of walking in on a pride of feasting hyenas and asking why they don’t give vegetarianism a try. He was told by the ‘professionals’ on the magazine’s sex tips panel, in no uncertain terms, that he would have to work harder should he want to truly please a woman."

Olet ruma. Ruma ruma ruma ruma. Sua täytyy parannella.
Vai ihana? Olet ihana. Ihana ihana ihana ihana. Juuri tarpeeksi.

Kumpaa lukisit mieluummin? Lienee selvää. Naistenlehdet tuntuu olevan ovela yhdistelmä näitä kahta: olet ihana! Näin tulet vielä ihanammaksi! Olet kaunis! Näin tulet vielä kauniimmaksi!
Tuntuu, ettei mikään riitä. Tuntuu, ettei koskaan. Korosta luontaista ihanuuttasi!

Koen, että avainsana on vertaaminen. Vertailu. Koulussa biologian opettaja onnitteli meitä yks tunti siitä, että jokainen meistä on luonnon ainutlaatuinen geneettinen koe, toista samanlaista ei ole. Silti näen jatkuvasti sitä: vertailua. Ole tällainen älä tuollainen! Tee näin, älä noin!

Tuntuu taas, että oon ehkä vähän pipi päästä. Miks tää aihe häiritsee mua niin paljon, miksi aina palaan? Oonko kuten se ateisti, joka koko ajan ajattelee Jumalaa?

"'I had become a nervous, critical, angry, insecure woman.
'I was not the woman or the role model I wanted to be, especially in front of a big-eyed baby daughter. I was at war with the world around me and at war with myself - the only self I had. 

'And so I swore off Beauty and all her trappings: makeup, new clothes, salon haircuts, jewelry, the works. I told very few people what I was doing.'

One of the people she told about her project was her husband, who supported it from day one. Although Ms Hyde said that she did have to convince him about the 'not shaving' part.

On day one she threw away the contents of her make-up bag, and most of her bathroom products."

Se täytyy erikseen tehdä: irtisanoutuminen. Erikseen täytyy ilmoittaa, että MINÄ EN NYT ENÄÄ MEIKKAA EN NYPI EN. Se on kuin juominen: jos et juo, joku tulee vielä kysymään, miksi. Syy täytyy olla. Musta tuntuu, että aina täytyy olla selitys.

Täytyy tehdä valinta. Musta tuntuu siltä. Täytyy erikseen joka päivä valita, että minä en tee näin minä en toimi en suostu painostettavaksi. Tunnen, ettei se asia voi vaan olla, se täytyy varmentaa, aina uudelleen, joka päivä.

Katson kuvaa lehdessä ja mietin, tämä en ole minä. Luen treenivinkkejä ja sanon itselleni, mun ei tarvitse. Jatkuvasti löytyy uutta, hienoa ja erikoista, jonka avulla paranisin. Tulisin kauniiksi, kesänhehkuiseksi, pehmeäksi. Jatkuvasti sanon itselleni, etten mä tarvitse tätä. Mä en halua elää noin, en halua parantua, en halua tulla pehmeämmäksi ja sileämmäksi ja käyttää entistä vähemmän aikaa ihokarvojen ajamiseen. Nyt aikaa ei mene yhtään, koska en ajele. Mutta kun se olisi tällä uudella terällä niin helppoa

"Geenit ovat tehneet minusta likinäköisen, kiharatukkaisen, päärynävartaloisen, kiivasluontoisen. Kaikkia näitä, ja monia muita ominaisuuksiani, olen koettanut muuttaa toisiksi. Taisto on ollut likimain turhaa – vain itsetuntemus on lisääntynyt iän myötä.

Suljin television ja jäin miettimään. Sitten tein yhden uudenvuoden lupauksen, ensimmäisen vuosikymmeniin. Ei enää kamppailuja vaan hiljaisuutta. Etsin tyyneyttä. En pullikoi aikaa vastaan. Minun ei tarvitse kelvata Hollywoodiin. Persoonaani ja taitojani ei punnita punaisilla matoilla kävelemisen perusteella."

Erikseen täytyy myös julistaa, että jokainen on epätäydellinen. Naistenlehdissä olen törmännyt siihenkin:naiset kertoo tajunneensa oman rajallisuutensa ja sen, että vanheneminen on okei ja rypyistä ei tarvitse välittää. Se pitää erikseen tajuta, ymmärtää. Se asia täytyy käsitellä ja sen kanssa täytyy oppia elämään. Ensin kuuluu olla epävarma ja parantaa itseään, sitten kuuluu vapautua, lakata ajattelemasta.

Se pitää sanoa ääneen. Julistaa. Täten ilmoitan, että olenkin ihan nätti! Täten julistan, että saankin olla ihan sen näköinen kuin olen! Nyt ilmoitan teille, etten enää aio ajatella asiaa!

"Naisen ruumiille asetetaan kahtalaiset vaatimukset. On tiukat rajat, joiden sisällä on ikään kuin oikeus haluta seksiä ja kuvitella olevansa haluttava. Media luo kuvan, että seksiä harrastavat vain täydellisen vartalon omaavat nuoret ja jokunen rocktähti. Toisaalta naisen on näytettävä kunnialliselta ja pidättyväiseltä, jotta hän olisi uskottava. Minustakin on vaikeaa näyttää yhtä aikaa seksikkäältä ja säädylliseltä."
Tästä Anna Kontulan HS.fin artikkeliin Sielu ja ruumis -sarjassa.

Musta on ihanaa katsella ihmisiä. Katsella, kun ne matkustaa bussissa tai vipeltää jonnekin vauhdikkaasti. Katselen ja mietin, mihinhän tuo on menossa ja onkohan tuolla kissa ja mitähän tuo miettii. En mieti, että onpa tuo iso ja tuo pieni ja tuo karvainen ja tuo on ihan kalju oho.

Samalla tuun surulliseks: entä jos toi ihminen aattelee vaan sitä? Jos se ei näekään kaikkea sitä hienoa? Jos se ajattelee, että joooooooooo mutta voisin mä olla vielä parempi?

Mitä pahaa siinä sitte on? Paremmaks tulemisessa? Ei mitään. Luulen, että on hyvä tulla taitavammaks asioissa. Osata enemmän. Aueta enemmän. En vaan pidä siitä, miten en tiiä, mikä on totta: kuuluuks ihmisen aina etsiä vikoja, aina hakea uutta tapaa, aina siloittaa, aina puunata? Kuka keksi nää tarpeet?

Kuka keksi, että on normi näyttää siltä ja tältä, ja kaikki on kauniita, mutta tee silti itsestäsi vielä kauniimpi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti