Mun elämän varhaisessa vaiheessa mun elämästä poistui äkillisesti kaks ihmistä. Sen jälkeen on aina ollut mahdollista, että joku muukin poistuu, ihan pian, kohta, mahdollisesti jo tänään. Siks yritän jatkuvasti varautua. Varautua kuolemaan.
Usein kummilapseni tapaamisen jälkeen mietin, miten selviytyisin, jos hän kuolisi. En halua ajatella sellaista, en mitenkään suunnittele että no nytpä ajattelen hirveitä tilanteita. Se vaan tapahtuu; yhtäkkiä huomaan, että mietin asiaa.
Sit torun itseäni. Hyi ei tommosia kamalia asioita saa ajatella!
Mietin myös, miksen saisi ajatella sitä. Miks siitä tulee sellainen olo, että täytyy heti torua itseään? En mä saa ajatuksillani ketään kuolemaan. Silti tuntuu, ettei saa miettiä sellaisia, ne asiat on liian hirveitä.
Ja voihan se. Toki voi. Ei kuolemista voi ennustaa. Mutta miks mun täytyy ajatella sitä koko ajan?
Tiedän paljon asioita kuolemasta. Tiedän, miten osa mun lähipiirin ihmisistä haluaa tulla haudatuksi, koska on puhuttu siitä. Toisaalta oon onnellinen: on hyvä tietää sellaiset asiat, ettei niitä tarvitse miettiä sillä hetkellä, kun se kuolema on ovella. Toisaalta oon kuullut monelta, ettei ne halua puhua noita asioita, hyi mitä te nyt tommosia puhutte!
Toisaalta oon onnellinen siitä, että tiedän, miten haurasta elämä on. Se auttaa siihen, ettei pidä asioita itsestäänselvinä. Kaikki on arvokasta, koska se voidaan ottaa pois kohta. Mun ei esimerkiks tee mieli tuhlata aikaa riitelyyn turhista asioista.
Tietysti ois helpompaa, jos ei usein ajattelis pelottavia tai ahdistavia asioita, kuten läheisten kuolemista. Mut toisaalta, jos siitä pääsee yli, ymmärtää, mikä lahja on, että mulla on nää kaikki ihmiset nyt.
Mieti mitä jää kun mä lähden täältä,
Mut ei syytä huoleen,
Se päivä ei oo vielä tänään,
Mieti mitä jää kun mä lähden täältä,
Kun mä kuolen,
Se päivä ei oo vielä tänään
Cheek - Mitä Tänne Jää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti