21. huhtikuuta 2016

Olenko nyt suorittanut tarpeeksi

Olin tossa yks päivä matkalla kotiin ja olin tehny hulluna töitä koko päivän. Ja sitten tuli se olo. Etten mä oo mitään tehnyt. 

Ainakaan tarpeeks.


Täytän usein jotain omituista kiintiötä, joka ei täyty koskaan. Täytyis tehdä kaikenlaista, ja jos saikin ne jutut valmiiksi, jotka piti saada, niin ois sit voinut ehtiä enemmän. Vielä. Pikkusen.

Oon siinä mielessä ylpeä itsestäni, etten tee ylitöitä palkatta. Moni tekee. Köhkii himassa työasioiden kanssa ja ihan ilmaiseksi. Siihen en rupea.

Kerran sain sunnuntaiaamuna jättihepulin yhdestä virheestä, jonka olin töissä tehny. Itkin vaan sitä, miten oon nyt mokannu, ja soittelin töihin. Oon monesti miettinyt sitä: sunnuntaina. Omalla ajalla. Ja itkin, koska mokasin, koska muut ei varmaan ikinä tee niin esim voi vitsi kun oonkin ainoo koko maailmassa


Siinä töistä kävellessä mietin sitä, olenko nyt suorittanut tarpeeksi. En, en varmaan: työthän ei lopu tekemällä, niitä tulee aina uusia jostakin. Jos siis on onnekas, ja saa pitää sen työnsä. Kantsii siis tehdä paljon töitä. Jospa tänäänkin ois vielä saanut yhden asian tehtyä

Se on kehä. Minun pitää olla Hyvä ja Tunnollinen, joten pitäisi Suorittaa vielä hieman enemmän. että olisin tehnyt Tarpeeksi sen määritelmän mukaan, jota ei ole olemassa missään kirjoissa tai kansissa.

Päässä se kiintiö on. Korvien välissä. Mappi E niinku ei koskaan riitä. 

15. huhtikuuta 2016

Opettakaa lapsillenne, että elämä on kärsimystä

Oltiin ulkona kävelemässä ja ohitettiin pieni tyttö, joka kompastui ja kaatui. Äiti alkoi sättiä, että mähän sanoin mähän sanoin, ja tyttö, ilmeisesti pelästyksen vuoksi, alkoi parkua suureen ääneen.

Kauempana kaarteessa koiraa kusettava mies valpastui heti. Alkoi huutaa mielipiteitään. Ei mitenkään vihaisesti, muttei kyllä kivastikaan.

"Tosta se alkaa! Elämä on paskaa! Pelkkää pettymystä! Ei ole hauskaa tämä! Parempi oppia heti nyt nuorena!"

Niin mies huuteli.

Lähestyimme miestä. Mies katsoi minua ja sanoi "elämä on kärsimystä! Eiks niin!"

Tajusin, etten tapojeni vastaisesti halua myönnellä ja nyökkäillä. En ole läheskään samaa mieltä. Sanoinkin sitten "no, ei oikeastaan".

Olin jo ohituskaistalla miehestä. Ahdisti kovasti olla eri mieltä. Hän katsoi tyrmistyneenä, sitten vihaisena. Sitten ne alkoivat, syytökset.

"Ai EI vai. Ai meneekö sulla NOIN hyvin?!?!?"

Sanoin, että menee melko mukavasti. Mies oli jo selän takana. Ahdisti. Hän oli hyvin närkästynyt siitä, ettei kaikkien elämä olekaan paskakärsimystä.

"Ai JAAAAAA! No KIVA! Etkö sä ole nähnyt MITÄÄN KÄRSIMYSTÄ TÄSSÄ ELÄMÄSSÄ ai et"

Teki mieli kääntyä ja sanoa, että just niin. Yhtään ei ole koskaan tarvinnut kärsiä. Kyllä sinulle on osunut ne elämän huonot kortit, voi voi kun osa meistä vaan kultalusikalla saa kaikkea ihanaa eikä yhtään tartte kärsiä ikinä, voi hitsi että se kärsimys nyt on kaikki sinulla ja paskahuoraelämä on antanut mulle kaiken ihan ILMASEKS VAAN

En sanonut mitään. Mies jäi rääkymään mäkeen.

Viestissä vaadittiin taloyhtiön pihaan katuliiduilla piirrelleen putsaamaan teoksensa. Lapussa myös pyydettiin ilmiantamaan piirrosten tekijä isännöitsijälle, jotta huoltoyhtiö voisi lähettää laskun pihan pesusta.

-Ei meillä saa molempia ja ei saa aloittaa ennen kuin kaikilla on! Tämän kuulen jämäkällä aikuisen komentoäänellä, sillä sävyllä, joka tappaa kaiken luovuuden. Hyvin on oppi mennyt tälle lapselle perille.

Sitten on ne meille vanhemmille hassuttelevat vanhemmat. Niitä riittää joka puolella. Läpällähän ne vaan heittää, onhan pinkkiin pukeutuva poika hassunhauska juttu. Että "hehheh, ettekö ole huolissanne, ettei siitä vaan h-o-m-o-a tule?" "Korujakin on, siitähän tulee vielä hyvä drag queen!" "Onkos isä ylpeä pojastaan?" Tai sitten jotain hienovaraisempaa. Ja lapsi kuulee kaiken.

Ei saatana että vituttaa vieläkin. Anteeksi että kiroilin.

Oispa se kuulkaa ihana maailma, missä kaikki lapset oppis kärsimään mahdollisimman aikaisin. Jos vaikka kolmivuotiaina niitä kaikkia jo hakattais, sehän ois hyvä! Ei jäis mitään luuloja kellekään sitten siitä, että elämä voi olla lahja tai hyvä asia. Ei, ei, pelkkää paskahaan tää on, kaikki vaan viedään ja itte en koskaan oo mitään tehny, minulle vaan on jaettu just ne kortit joilla tulee häviö, ei kellekään muulle ole niin paskoja kortteja annettu, muut vaan saa kaiken ja kultalusikalla mättää kermaa napaansa sohvalla

Millaisia ohjeita tuo mies antais elämään? Tällaisiako: jos oot ite joutunut kärsimään ja saanut huonot kortit elämään, niin muista sit opettaa kaikille lapsille, että niin käy heillekin. Hakkaa ja lyö, läpsi, älä vaikka anna ruokaa. Se Vilja Eerika, siinä oli lapsi joka tiesi millaista OIKEA ELÄMÄ ON KÄRSIMYSTÄ SE ON

Siis mitä helvettiä oikeasti. Kun minä nyt olen kärsinyt, niin kaikkien muidenkin täytyy? En toivo kellekään yhtään mitään parempaa, mitään kivempaa, samat paskat antaisin kaikille, jotka itsekin sain? Varsinkin lapsille?

Miettikää nyt vähän. Aikuiset ihmiset.


13. huhtikuuta 2016

Ansat, joissa ahdistus vaanii

Katsoin yksi päivä TED-talkin ahdistuksesta. Siinä oli monta pointtia, joista tykkäsin.


Puhuja kertoo ansoista, joissa ahdistus vaanii. Niissä on kolme huomioitavaa asiaa.

 Ansa vaikuttaa näkymättömältä. Se merkkaa sitä, että aivot tottuu kaikenlaiseen. Videolla mainitaan George Startton -niminen tyyppi, joka käytti laseja, jotka käänsi näkökentän ylösalaisin,. Vvoilá - parin päivän päästä aivot oli tottuneet. Siks erilaiset näkymättömät tavat johtaa ahdistukseen, jos niitä ei huomioi.

Ansa vahvistaa itse itseään. Ahdistus vie energiaa, siitä tulee paha olo, jolloin pahasta olosta huolestuu, ja tulee pahempi olo. Sitten pitääkin jo haukkua itseään: typerys, miks taas tuntuu tältä, etkö koskaan opi, ei muilla oo tällaista.

Ansa on tapa. Samaan ansaan putoaa aina uudestaan,koska ihminen toistaa samoja toimintamalleja. On siis normaalia mennä "oho, mokasin" -tuntemuksesta "KAIKKIVIHAAMUA"-tuntemukseem, koska niin nyt vaan tekee. Aina.

Hieno mies kyllä, tämä puhuja.

Sitten pitäiskin muuttaa tapoja ja oppia pois. Ei oo helppoa.

Olen kokeillut tätä. Suosittelen.

Edit 20.4.2016: lopusta pudonnut video palautettu paikalleen.

11. huhtikuuta 2016

Miehelle bussipysäkillä

Hei sinä rasisti, joka aamulla ennen seitsemää seurasit intialaisen näköistä naista bussipysäkillä ja ahdistelit häntä. Hei sinä, joka et jättänyt rauhaan, vaikka toinen olisi siirtynyt sivuun, pois. Sinä, joka pelottiu, vaikket sanonut mitään.

Tai ehkä sanoin. Ehkä kuiskasit "huora". En vain kuullut, eihän ne sanat minulle olleet.

Sinä pelotit minua. En ollut edes toimiesi kohde, ja pelkäsin kovasti. Olisin sanonut jotakin, koska RASISMIIN TULEE PUUTTUA, mutta pelkäsin sinua: aggressiivisia eleitäsi, järkyymätöntä haluasi olla sentin päässä tuntemattomasta ihmisestä, joka on menossa töihin, kuten joka aamu.

Minä tiedän. Minä  menen hänen kanssaan yhtä aikaa bussiin joka aamu.

Se, että olisit rasisti, on vain oletus. Ehkä vihaat naisia. Värikkäitä takkeja. Tupakoimattomia ihmisiä?

Ihan sama, millä termillä kutsun. Minulle olit päällekäyvä, hyökkäävä ja pelottava.

En uskaltanut sanoa mitään. Seurasin vain ajojahtiasi, etäältä. Kun ahdistelusi kohde pakeni viereeni, astuin kuin huomaamatta väliinne. Siihen lopetit. Ehket edes tajunnut, että tein sen tahallani.

Toivon, ettet tajunnut. Minä pelkäsin sinua.

Menit loitommalle seisomaan, tuijottamaan. Tuijotit bussiamme, kunnes se katosi kaarteeseen. Minä tiedän; tuijotinhan minäkin sinua. Olit vanhempi, aivan tavallisen näköinen. Kaltaisiasi jamppoja on jokaisen kulman takana.

Sinulla oli viikset. Hetken ajattelin, että näytät Josef Fritzliltä. Se johtu varmaankin siitä, että olit mielessäni mörkö, uhka.

Olen myös puolihuomaamatta siirtänyt käden laukulleni metrossa kun viereeni on pysähtynyt musta mies. Olen huomannut pelkääväni nähdessäni ensimmäistä kertaa burkhaan pukeutuneen ihmisen. Olen antanut pomoni kutsua ihmisiä neekereiksi, koska pelkäsin menettäväni työpaikkani jos kritisoisin hänen kielenkäyttöään ja asennettaan.

Sitten on ne meille vanhemmille hassuttelevat vanhemmat. Niitä riittää joka puolella. Läpällähän ne vaan heittää, onhan pinkkiin pukeutuva poika hassunhauska juttu. Että "hehheh, ettekö ole huolissanne, ettei siitä vaan h-o-m-o-a tule?" "Korujakin on, siitähän tulee vielä hyvä drag queen!" "Onkos isä ylpeä pojastaan?" Tai sitten jotain hienovaraisempaa. Ja lapsi kuulee kaiken.

Ei ole helppoa olla vähemmistössä. Miettiä, keille uskaltaa kertoa. Pohtia, näkikö joku jotain epäilyttävää ja mitä hänelle pitäisi sanoa. Pelätä, jos joku ystävä ei ymmärräkään. Pelätä sitä, että tulee tuomituksi. Naurahduksia, epäileviä katseita. Epäuskoisuutta. Se on vaan vaihe. Miten sä pystyt elämään niin.

Olen nyt jo päiviä miettinyt, miksi teit, miten teit. Miksi vihasit sitä naista niin paljon? Mitä hän on tehnyt sinulle? Oliko bussipysäkkimme sinulle kuin Suomi minikoossa, ja jos vain tämän yhden erinäköisen saisi karkaamaan tiehensä, kaikki olisi taas hyvin? Vai vihaatko sittenkin naisia? Aamuja? 

En ymmärrä sinua. En halua ymmärtää sinua. En kykene ymmärtämään sinua.

Olen miettinyt, mitä ensi kerralla sanon, jos vielä olet siellä. Aamulla, farkuissasi, tupakka huulessa. Päädyin koruttomaan "älä hei tee noin". Haluaisin tietysti sanoa muutakin: jotakin, mikä loukkaisi ja pelottaisi sinua, kuten sinä minua.

En aio tehdä niin. Vahvat ihmiset eivät lyö.

Se kiusaamasi nainen muuten tervehti minua aamulla. Pienesti, ujosti. Emme sanoneet mitään; tämä on Suomi, nyökkäys riittää.

Jos sinä vielä tulet, meitä on nyt kaksi.

9. huhtikuuta 2016

Kun mulla oli vielä sisko

Yks ilta kotona luin Roope Setää. Se on niinko Aku ankka, mutta pieni, pullea ja ilmestyi ysikytluvulla. Oon lukenut nää samat lehdet monta kertaa jo, mutta vasta nyt tajusin, että kun aiempi tuli, mulla oli vielä sisko. Myöhemmän pudotessa postiluukusta siskoa ei enää ollut.


Tuntuu oudolta, ettei sitä muista. Miten paljon kaikkia pieniä asioita unohtaa. Mikä päivä se on ollut? Millainen sää oli? Oliko lehti portaalla, kun tulin kotiin, vai oliko se nostettu pöydälle?

Olinko mä iloinen? Surullinen? Tekikö tää lehti mut vähän onnellisemmaksi?

En saa koskaan tietää.

Hänen viimeiset sanansa minulle, kaksi päivää ennen kuolemaa, olivat: “kaikki on hyvin, älä pelkää”.

7. huhtikuuta 2016

Kohta kaikki saa tietää että oot ihan paska

Mieleni tekee kirjoittaa, mutta olen tukkeessa. Anteeksi siis epäselvästi poimuileva tekstini.

Netissä on nyt pari kertaa tullut vastaan huijarisyndoorma. Sillä meinataan tilaa, jossa ihminen koko ajan pelkää esimerkiksi töissä, että muut huomaa pian etten mä mitään osaa, voi luoja oon ihan paska, oon huijannut tieni huipulle.

Tuntuu tutulta. Mua on aina, myös ala-asteella, vaivannut tunne siitä, että muut saa kohta TIETÄÄ. JOTAIN. Ja sitten ne nauraa, vihaa mua, ei tykkää musta.

En tiedä, mitä se JOTAIN olisi. Tai siis voin keksiä. Useita joitain. Tosin ne ei oo semmosia, joiden vuoksi ite sanoisin jollekin, että ootpa paska hehheh et kyllä ansaitse mitään

Miks silti tuntuu että muut sanoo


Milloin elämä on pilalla?

Yks kerta luin ulosotossa olevista ihmisistä, joita on Suomessa mon-ta. Ai miten monta? Kokoajan lähes 250 000 suomalaista on ulosoton piirissä, sanoi mtv.fi.

Ulosotto on semmonen perse, joka vaikeuttaa elämää huomattavasti. Miten huomattavasti, sitä en tiiä, koska en ole ulosotossa. Mutta oon lukenut tarinoita. Ja kuullut.

Sitä ulosottoa miettiessäni pohdin, että se on kurjaa, kun elämä on sillä tavalla pilalla. Lisäks kaikki tuntuu ajattelevan, että oma vika. Mitäs takasit lainaa ja otit pikavippejä oma syys ite pilasit elämäsi

Mutta onkse pilalla? Elämä? Jos muut saa tietää sun suuren ja häpeällisen salaisuuden en minä valmistunut koskaan,  en osaa edes leipoa, minulla ei ole rahaa niin onko elämä tuhottu? Eikö koskaan enää voi nousta?

Juttu sai lukijat raivostumaan. Nämäkö muka köyhiä?
Joku kiinnitti huomiota siihen, että parvekkeen pöydällä oli tuhkakuppi – näytti riittävän rahaa paheisiin. Toimitukseen sateli vihaista postia, jossa kysyttiin, ovatko toimittajat todella niin vieraantuneita kansasta, että kuvittelevat köyhyyden olevan tuollaista.

Rahasta menee heillä 900e vuokraan. Ruokaan, sähköön ja veteen voi laittaa pari sataa, joten vielä pitäisi olla jäljellä huimat 800e huvituksiin. Heillä alaikäisellä pojalla on oma asunto (!) , johon menee pari sataa, kissan ruokaan satanen, lisäksi asunto on 200e ylihintainen. Näistäkin tulisi jo helposti 500e kuukausisäästöt. Vuokra+300e kuussa pitäisi riittää kenelle tahansa.

Yllä on sitaatteja köyhyydestä, joka netin keskustelupalstoilla on tietenkin ihmisen oma vika. Kun pitäs olla fiksu ja mennä vaan mihin tahansa töihin eikä silleen vaan olla köyhä.

Se on varmaan just se reaktio, jota huijarina pelätään. Sitä, miten itse on omaa syytään möhlinyt ja tehnyt jotain NIIN USKOMATTOMAN TYPERÄÄ ottanut pikavipin ajoin kolarin mokasin töissä, että muut nauraa hehehehe, ne saa tietää, tietää, miten tyhmä oikeasti olenkaan, että kaikki on aina omaa syytäni.



Usein, kun pelkään että muut SAA TIETÄÄ sitä JOTAIN, ajattelen kahta asiaa:

  • kuka muistaa tämän viiden vuoden kuluttua
  • onko minulla oikeasti joku hätänä?
Vastaukset on yleensä "ei kukaan" ja "ei". Ei se silti auta; ajatus siitä, että muut huomaa, miten kelvoton oot, on kammottavampi.

Tunnustan tekemäni virheet yleensä äkkiä. Mieluiten heti. En kestä ajatusta siitä, etten tunnustaisi. Että muut sais tietää, miten tyhjäpäinen virheentekijä oon. Samalla pelkään, että tulee se Lopullinen Paljastus: tämä oli viimeinen virheesi, nyt me kaikki tiedämme, että sinä olet kelvoton eläjä ja surkea työntekijä.

Asennemaailmasi on valitettavasti, anteeksi vain, ihmisvihamielinen ja henkii sitä hyväosaisten harjoittamaa mulkutuskulttuuria, jolla tässä ajassa aktiivisesti syyllistetään ihmisiä epäonnesta, joihin heillä itsellään en ole osaa, ei arpaa. Eikö sinua yhtään hävetä?"

"But my ideas of myself have definitely died. I thought I was better than everyone. I saw my success as the culmination of all my positive merits. Losing everything forced me to realize how much of my good fortune was due to things that had been given to me.”

Koskaan ei vielä muuten ole tullut sitä hetkeä, että kaikki olisi ohi. Elämä ei oo loppunut eikä henki lakannut kulkemasta. On joskus sanottu, että olisit ollut tarkempi, muttei siihen kuole.

Silti ens kerralla tuntuu taas siltä. No NYT nuo muut saavat tietää, etten minä osaakaan mitään



”Entä jos en onnistu?” Entäpä jos lähdet matkaan niin, että olet valmis eksymään ja epäonnistumaan monen monta kertaa. Pelko väistyy. Me pelkäämme, että tilaisuuksia on vain yksi. Ja että turvallisinta on olla avaamatta ovea lainkaan. Mutta…